Teos voitti aikanaan Pulitzerin, sen on arvioinut New York Times Book Reviewiin itse Margaret Atwood ja Morrison voittikin ilmestymistä seuranneena vuonna Nobelin kirjallisuudenpalkinnon. Joten kyllä pränikkää löytyy.
Luin joskus opiskeluaikoina Alex Hayleyn Juuret iltalukemisena ja huomasin jotenkin odottavani tältä samankaltaista epookkimaisuutta. Tietenkin, kun kyseessä on orjuutta käsittelevä kirja, niin pakkohan sen on olla jossain määrin epookki, mutta muuten Juurista ja Belovedista en puhuisi samaan hengenvetoon.
Juuria lukiessa nousee lukijalla pintaan pyhää raivoa orjuutta vastaan. Tekee mieli perustaa kapinoivia kansanliikkeitä, jotka väkivaltaisesti käyvät palauttamassa kaiken sen satojen vuosien sorron aikana ryöstetyn omaisuuden takaisin niille ihmisille, jotka sen vapaudellaan maksoivat. Beloved ei jätä tätä tunnelmaa.
Beloved on ihan helkkarin kauniisti kirjoitettu teos. Se on kuin sinfonia, johon kunnolla keskittymällä pääsee uppoamaan syvälle siihen minän kokemukseen, joka orjilla saattoi hyvinkin olla aikakauden Yhdysvalloissa. Pohjoismaalainen valkoinen mies ei koskaan voi sanoa samaistuvansa kirjan hahmojen kokemuksiin, mutta pienen ikkunan se avaa katsoa sitä tunnemaailmaa, joka orjuudesta syntyi.
En oikein osaa selittää tätä hyvin, mutta en ihan täysin ymmärtänyt mitä kirjassa tapahtui. Se kertoi tarinaa vahvasti henkilöhahmojen kokemusten kautta. Orjakokemuksista kertominen kaikkitietävän kertojan kautta olisikin ehkä ollut vähän epäreilua, kun koko ajanjakson ihmiskokemusta kuvaa epätietoisuus ystävien ja sukulaisten kohtaloista. Henkilökohtaisuus on kuitenkin paljon, paljon syvemmällä tässä teoksessa kuin vain kertojaäänenä.
Lueskelin vähän muita arvioita Belovedista, kun en oikein tiennyt mistä aloittaa. Kävi ilmi, että kaikki muutkaan eivät suinkaan tienneet mitä kirjassa tapahtui. Mikä oli totta ja mikä ei? Olivatko ilmiselvät symboliset asiat kuitenkaan lopulta lainkaan symbolisia? Miksi hahmot toimivat kuten he toimivat?
Sallitteko kliseen? Sanon sen silti: Beloved ei kerro tarinaa vain mielentilan. Sitä voi kutsua psykohistorialliseksi teokseksi, sitä voi kutsua kulttuurihistorialliseksi tai sitä voi kutsua jopa kauhukirjaksi. Se on silti samalla rakkaustarina, selvitymistarina ja ehkä jopa sankaritarina. Kaikki elementit lopulta kuitenkin palvelevat samaa tarkoitusta: ne luovat oikean mielentilan.
Voin hyvin kuvitella tämän olevan sellainen kirja, että siihen voi palata uudelleen ja uudelleen, löytäen aina uusia elementtejä, jotka edellisellä lukemiskerralla ovat menneet ohi. Tai siis, joku muu voi palata.
Tämä on varmasti paras kirja, jota en aio lukea enää ikinä eläessäni uudelleen.
Toni Morrison: Beloved ****
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti