Okei, myönnetään. Kyllä mä vähän googlailin, että mikä olisi noin niin kuin kirjamielessä paras ja Dylanin vuonna 2004 ilmestynyttä teosta on kehuttu sangen laajalti muuallakin kuin musiikkipiireissä.
Mutta en mä oikein koskaan päässyt tähän teokseen sisälle. Kirjan alkupuoli on pyhitetty sille, että Dylan yrittää ilmeisesti nimetä kaikki 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa tuntemansa ihmiset ja ne muusikot, joilta hän sai vaikutteita. Välillä teoksessa on vähän selittelevä maku, mutta annettakoon se omaelämänkerralle anteeksi.
Minun suurin ongelmani tämän kirjan kanssa ei oikeastaan liity edes tähän kirjaan. Tässä viime vuosina tulleet uutiset Dylanista ovat antaneet herrasta vähän höperön kuvan. Aina välillä on vaikea arvioida, että mikä on lokakampanjaa häntä vastaan ja missä jutuissa on totuutta mukana. Se, että laulaja itse välttelee julkisuutta, ei tietenkään auta yhtään.
Kirjassa on yksi kerronnallinen kikka, joka on oikeastaan aika kiva. Jos teos olisi fiktiota, niin se olisi tietty paremmin oikeutettu, mutta omaelämänkerroissa vastaavia tuskin usein näkee. Toisaalta, jos tämä kirja olisi ollut fiktiota, niin olisin tuskin koskaan jaksanut lukea sitä loppuun. Ja koska takaraivossani kummitteli mielikuva dementoituvasta taiteilijasta, mietin koko ajan, että johtuuko kirjan erikoiset valinnat kirjoittajan taidoista vai jostain muusta.
Mitä siis jäi käteen? Lopulta aika vähän. Dylan kertoo paljon yksityiskohtaisista pikkuasioista, muttei juurikaan suurista tapahtumista. Elämänkertana se siis on intiimi ja hyvin henkilökohtainen, mutta minulle ainakin jäi kirjasta sellainen olo, että tämän jälkeen olisi kiva lukea myös vähän siitä, mitä Bob Dylan on tehnyt. Nyt oli mukana vähän sellainen oletus, että lukija tietää jo ennen kirjaa Dylanin elämäntarinan.
Bob Dylan: Chronicles, Volume One **
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti