Alastair Reynoldsin vuonna 2000 ilmestynyt Revelation Space ei ole avaruussoopperoiden ensimmäisen aallon teoksia, ei lajityypin uuden kultakauden merkkiteoksia, saatikka edes lähellä parasta mitä genrellä on tarjota. Se on kuitenkin sangen hyvä ja viihdyttävä scifikirja – eli juuri sellainen, jonka koin ansaitsevani lukuprojektissani heti Naomi Kleinin jälkeen.
Scifi genrenä tarjoaa aika ennalta-arvattavaa luettavaa. Erästä viisiosaista trilogiaa lukuunottamatta, lähes kaikki lukemani scifi heilastelee aina kauhun rajamailla. Tulevaisuus on ihmeellinen ja erikoinen mutta samaan aikaan tuntematon ja pelottava.
Reynoldsin Revelation Space ei keksi pyörää tai ruutia uudelleen. Kirjassa ei ole juuri mitään genreä uudistavaa, vaan se pikemminkin kumartaa klassikoiden suuntaan. Mikä tuntuu oudolta asialta sanoa scifiteoksesta, sillä scifin klassikot ovat pitkälti aina kehittäneet jotain uudistavaa genreen. Esimerkiksi Frank Herbertin Dyyni, Ursula Le Guinin The Left Hand of Darkness ja Dan Simmonsin Hyperion ovat scifin merkkipaaluja juuri siksi, koska ne ovat niin ainutlaatuisia.
Revelation Spacessa on kuitenkin yksi hyvä puoli, jonka vuoksi kirja saa paljon anteeksi: se on uskottava. Enkä siis viittaa tässä juoneen, hahmojen motiiveihin tai suuriin avaruusihmetyksiin. Revelation Space on uskottava, siksi, koska se kertoo maailmankaikkeudesta, jossa on voimassa tunnistettavat luonnonlait. Painovoima, valtavat etäisyydet, kitka, inertia, korroosio ja erityisesti aika ovat tekijöitä, jotka eivät vain ole mausteina mukana, vaan ne määrittävät Reynoldsin universumia.
Planeetalta toiselle liikkuminen kestää kauan ja ihmiset vanhenevat siinä välissä. Avaruusalukset eivät voi kiihdyttää avaruudessa suoraan huippunopeuksiinsa, sillä muuten matkustajat muuttuisivat sisällä lihahilloksi. Taivaalta putoamista täytyy hidastaa jotenkin, tai muuten laskualustalle ei ilmesty tarinan päähenkilöitä vaan kraateri.
Reynolds, entinen ESA:lla työskennellyt astrofyysikko, on sanonut kirjoittavansa tulevaisuudesta, jossa on vain tekniikkaa, jonka hän kuvittelee joskus olevan mahdollista. Ellei juoni aivan ehdottomasti vaadi tästä säännöstä poikkeamista.
En viitsi lähteä kertomaan tästäkään kirjasta sen enempää juonesta, vaikka kiusaus olisi tällä kertaa vähän suurempi. Scifi on juonivetoinen genre, joten scifikirjasta kertominen ilman juonta on parhaimmillaankin vähän kuin maalaisi maisemia ilman sinistä.
Tämä kirja saa nyt vähän lisäpisteitä scifistä, mutta jos jollakulla on ongelma sen kanssa, niin ei muuta kun pitämään omaa kirjablogia.
Alastair Reynolds: Revelation Space ****
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti