17.1.2018

4/50 Dear Life

Kanadalaisen novellikirjailija Alice Munron viimeisin – ehkä jopa viimeinen – kirja Dear Life on kaunis, rauhallinen ja tasapainoinen teos. Se on äärimmäisen helppolukuinen kesäkirja, jonka pystyi lukemaan varsin hyvin keskellä hyisintä Helsingin tammikuuta.

Noin puolivälissä kirjaa minulla oli jo mielessä, mitä aion siitä sanoa. Tällainen etukäteen kirjoista sanottavansa päättäminen on tietenkin ihan helkkarin vaarallista, sillä saattaahan kirja muuttua loppua kohti vaikka millaiseksi. Dear Life ei muuttunut.

Parin novellin jälkeen sain päähäni nimittäin mielikuvan kirjan täydellisestä lukijasta. Seuraa vähän kliseinen kuvaus, jota värittää vähän tietoni kirjailijasta, mutta kerronpa sen silti.

Eli lukija on vanhempi vaalea nainen, jolla on lyhyet harmaat hiukset ja ilmavat harmaat pellavaiset ulkovaatteet, jotka ovat yksinkertaiset mutta tyylikkäät. Hän istuu ulkona terassilla lukemassa kirjaa. Valkoinen valokate siivilöi kesäistä auringonvaloa, mutta hänellä on häikäisyä estämään myös lyhytreunainen kesäpäähine. Tummanpunaiset istutukset levittävät kukkaistuoksua. Naisella on jalkojensa päällä ohut shaali – tavan vuoksi tai tuulen varalta.

Hän lukee kirjaa rauhassa. Viereisellä pöydällä on lasinen teekuppi jossa on metallisanka. Sitä suojaa lämpöhukalta ja roskilta ohut metallinen kansi. Aina novellien välillä nainen laskee kirjan hetkeksi alas. Hän katsoo eteenpäin horisontissa näkyvää vuoristomaisemaa ja hymähtää itsekseen mietteliäästi.

Dear Life kertoo tarinoita, jotka eivät nosta liikaa pulssia, mutta ovat silti kiinnostavia. Munron tyyliin tuntuu kuuluvan se, että hän hakee ensin muodon maailmalleen, tekee siihen pienen särön ja antaa sen jälkeen maailman hitaasti korjata itsensä. Eli niin kuin tyyni järvi, jonka pinta lähtee väreilemään pienen kiven lennettyä veteen, vain palatakseen hitaasti takaisin tyyneksi.

Elämä korjaa lopulta itsensä. Kaikelle on paikkansa, vaikka sen etsimiseen kuluisikin hetki.

Alice Munro: Dear Life ***

0 kommenttia:

Lähetä kommentti