2/50 Niemi

Vuoden 2017 lopussa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneen Juha Hurmeen Niemessä parasta ovat kirjaan liittyvät ei-kirjalliset seikat.

On ihan mahtavaa, että Hurme voittopuheessaan synkkänä marraskuisena keskiviikkona Kansallisteatterissa onnistui tölväisemään jostain Jeesuksen syystä kulttuuriministeriksi päätyneen Sampo Terhon tunteita, puhumalla pitkät pätkät niinkin eksoottista kulttuurikieltä, kuin ruotsia.

Toki jälkeenpäin harmistumisen syyksi väitettiin puheen lopettanutta tokaisua: ”För er, som inte förstod vad jag nyss sa, har jag ett enkelt råd: opetelkaa ruotsia, juntit. Maailmankuvanne avautuu kummasti.” joka muka satutti pakollisen toisen kotimaisen kielen opetusta vastustavan ministerin sielua.

Terho toivoi anteeksipyyntöä, johon Hurme taas tokaisi Ylen aamu-tv:ssä: ” Keneltä pitäisi anteeksi pyytää, pyydetään reiluna ihmisenä nyt Sampolta, anteeksi, että puheeni lempeä huumori, jota et yhtään ymmärtänyt, sai sinut tuollaiseen hätäiseen ulostuloon henkisestä kaapistasi, toivotan siunauksellista adventin aikaa ja että pukki toisi kaksi numeroa isomman pipon. Nyt on anteeksi pyydetty joten kaikki hyvin.”

Ja siihen loppuvatkin sitten minun kehuni Hurmeniemestä. Aion nimittäin seuraavaksi kertoa millainen kirja on kyseessä. Päätin viime viikolla ensimmäistä arviota hahmotellessani, että pyrin olemaan spoilaamatta kirjoja. Itse inhoan kun joku paljastelee juonesta mehut ennen lukukokemusta, jolloin lukijalle tulee hienoissa kohdissa vain sellainen ”ai nyt tää kohta tuli” -fiilis. Joten yritän paljastaa sen fiiliksen, kertomatta sitä juonta!

Kuvittele olevasi istumassa iltaa muutaman hyvän kaverin kanssa baarissa. Olette juoneet 2-4 olutta ja juttu luistaa hyvin. Noin 10-11 aikaan illalla pöytään istahtaa jonkun kaveri(*), joka on tulossa jostain paikasta äx ja on vailla seuraa. Sellainen kaverinkaveri, jonka hyvää hyvyyttänne päätätte adoptoida. Te yritätte jatkaa juttuanne ja ottaa hänet mukaan, mutta tyyppi alkaakin pitää monologeja aiheesta kuin aiheesta.

Käy ilmi, että tämä keskustelukäki on tullut pesäänne kahmimaan kaiken ilon, ravinnon ja tilan teiltä. Hän osoittautuu oman elämänsä renessanssin yleisneroksi, joka luennoi innoissaan keskiajan tutkijoille siitä, millaista keskiajalla OIKEASTI oli tai lehtorille siitä, miten lapsia OIKEASTI pitäisi opettaa. Mielipiteitä on monia, mutta vain hänen kommenteissaan on jumalaisen inspiraation kaiku.

Ja ennen kuin huomaattekaan, niin kukaan teistä ei enää halua antaa tälle ahtojäälle enempää lebensraumia, vaan pidätte nokkanne sujuvasti säpessä. Ehkä se sitten tajuaisi olla hiljaa - mietitte. Vaan eipä se tietenkään tajua. Siinä se horisee pilkkuun asti, löytäen aina jonkun muun asian joka kätevästi tulikin mieleen edellisestä asiasta, jonka kautta kerrotaankin kolmannesta asiasta, ennen kuin palataan johonkin aiempaan anekdoottiin. Mölö, mölö, mölö.

Iltanne on pilalla. Ainoa tapa pelastua on pako, mutta porukkana ette voi lähteä ja jättää uusinta tyyppiä pölisemään keskenään.

Siinä on lyhykäisyydessään kokemus Juha Hurmeen Niemen lukemisesta. Suosittelen Niemen sijasta suurin piirtein samasta aiheesta kertovaa Jouko Vahtolan Suomen historiaa jääkaudesta Euroopan unioniin. Vahtola kertoo Suomen historian ”jännittävästi” hautakiviröykkiöiden ja vuotuisten kananmunantuotantomäärien kautta, mutta hänen kantavana voimanaan ei sentään ole loputon horina.

Juha Hurme: Niemi *

(*)ps. jos et tunne kuvailemaani ihmistä, todennäköisyydet ovat suuret, että olet hän.