10.12.2012

Kahden viikon päästä muualla

Joulukuussa 23.12.2012 kello 16.05 lähden Suomesta Finnairin liikennöimällä Cathay Pacificin lennolla kohti Pariisia. Pariisin Charles De Gaullella hyppään Hong Kongin koneeseen, josta viimeinen yhteyteni Jakartalle saapuu perille 24.12.2012 kello 22.45. Neljä päivää myöhemmin aloitan työelämävalmennuksen Suomen Jakartan Suurlähetystössä.

Paperit on allekirjoitettu, tulo- ja menoliput ostettu ja viisumi valmistuu keskiviikkona. Prosessi alkaa olla kokonaisuudessaan valmis: odottelen Kelan päätöstä maksusta ja tiistaina menen käymään muutamassa koulutuksessa, mutta muuten ei ole muuta tehtävää kuin panikoida. Tai no, tekemistä kyllä keksin paljonkin, joka on oikeastaan hyvä, sillä ei jää niin paljoa aikaa pohtia omassa pienessä päässä kaikkea mitä on edessä.

Eteläisin paikka jossa olen tähän mennessä käynyt, on Kanariansaarten Playa Del Ingles. Itäisin taas on Viipuri. Lisäksi muutto 180 000 asukkaan Turusta 500 000 asukkaan Helsinkiin, tuskin tuntuu enää miltään siirrolta suuren kaupunkiin, kun muuttaa 138 miljoonan hengen Jaavan saarelle. Jakarta numeroina on käsittämätön: Kaupungissa 10 000 000 asukasta, metropolissa 28 000 000. Kaksi suurinta kaupunkia, joissa olen tähän mennessä käynyt, ovat Pariisi ja New York ja vasta ne yhteenlaskettuna saavuttaisivat Jakartan asukasmäärän. Huh, huh.

Puhumattakaan sitten siitä tosiasiasta, että olen siirtymässä turvallisesta akateemisesta illuusiosta tosimaailmaan, jossa edessä on vaatimuksia, realiteetteja, opitun soveltamista ja aikatauluja. Paikka on aivan unelma monessakin mielessä: se tarjoaa oikeasti luontevan jatkumon opintotaustalleni, se tulee heti valmistumisen jälkeen ja saan siitä monissa paikoissa arvostettua, todistettua kansainvälistä kokemusta. Tietenkin tässä vaiheessa mielessä painaa lukuisia epäilyjä omista kyvyistä ja aina niin rautainen luottamus omaan erinomaisuuteen rapisee kuin Finlandiatalon marmori.

Lyhyesti sanottuna: jännittää. Ja jännittäminen on aina kiskonut tästä uskonnottomasta yksilöstä esiin ihmeellisiä taikauskoja. Olen pelännyt puhua ja kirjoittaa tästä, jotten manaisi harjoittelua jotenkin. Pelkäänkö edelleen manaavani tapahtumia kirjoittamalla niistä tänne? Vähän.

Eilen kuitenkin muistin erään lohduttavan seikan. Heinäkuun 16. 1911 RMS Cedric saapui New Yorkin Ellis Islandille, lastinaan muun muassa eräs Martti Wördman. Vaarini matka oli kulkenut Kustavista Liverpoolin kautta New Yorkiin ja hän oli perille päästyään 20 vuotta vanha. Ennen toista maailmansotaa, ennen Suomen itsenäistymistä, ennen Venäjän suurta vallankumousta, Saksan ja Kiinan vielä ollessa keisarikuntia ja ennen Titanicin uppoamista oli vaarini muuttanut Varsinais-Suomen kuivimmasta kalastajakylästä maailmaan suurimpaan kaupunkiin, hänen vielä ollessa liian nuori juomaan alkoholia saatika sitten äänestämään. Ja minä kehtaan stressata jotain puolen vuoden harjoittelua.

Kokemukset ovat tietty subjektiivisia ja voihan se olla, että 1900-luvun alun futurismi oli ladannut vaarini niin täyteen uskoa ja luottoa tulevaan, ettei tuo tajunnut pelätä suurta loikkaa… Vaikka eipä se kyllä kuulosta järin todennäköiseltä.

Oli miten oli, tammikuusta lähtien viimeistään varmaan tämän blogin luonne muuttuu hyvin paljon. Olen tähän mennessä kirjoitellut vähän siitä ja tästä, fiiliksen mukaan. Nyt kuitenkin elämänmuutoksen myötä siirryn enemmän matkaraportointiin. Ja joo, tiedän että trendikästä olisi luoda tätä tarkoitusta varten oma blogi, mutta kun en viitsi. Tämä on minun tilani internetissä ja käytän sitä niin kuin parhaaksi näen. Tuskinpa maltan edelleenkään pysyä vain yhdessä aiheessa, joten mikäli NHL joskus alkaa taas (jota epäilen) tai mikäli suomalaisessa poliittisessa keskustelussa puhutaan kummia, niin tuskinpa maltan olla kommentoimatta. Anyway, sen näkee sitten. Kuvia ainakin ajattelin käyttää enemmän.

Vaarini muuten palasi Suomeen, elätti itsensä yrittäjänä ja perusti perheen. Hän kuoli Hyvinkäällä 92-vuotiaana alkuvuodesta 1984, vain muutamaa kuukautta ennen minun syntymääni.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti