Helsingin Sanomissa ilmestyi sunnuntaina 5.1 kuvareportaasi kahden tytön ympärileikkauksesta Keniassa. Tämän jälkeen on julkisuudessa kiivaasti väitelty oikeastaan kaikesta juttuun liittyvästä. Nina Suomalainen esitti 10.1 Hesarin mielipideosastolla oman näkemyksensä aiheesta, HS:n päätoimittaja Riikka Venäläinen vastasi tähän 11.1, Vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu Veronika Honkasalo kirjoitti aiheesta osuvasti FB:ssä, kuten itse valokuvaaja Meeri Koutaniemikin.
Monen suomalaisen sunnuntaipullaan tuli karvas sivumaku julkaisun myötä. Oikeastaan, väitänpä että jokainen reportaasin lukenut järkyttyi – oli se sen verran rankka. Jutussa oli lisäksi kosketuspintaa monille erilaisille tulkinnoille: siitä saattoi tulkita länsimaista kolonialistista katsetta, ihmisoikeuksia, raakuutta, kulttuurieroja, sananvapautta, uskontojen eroja jne. jne. jne. Materiaalia riittää niin maahanmuuttokeskusteluun kuin feministiseen diskurssiinkin.
Keskustelin itse automatkalla aiheesta kotitalouteni ajokortittoman osapuolen kanssa ja itselleni vähän yllättäen, hän toi mukaan näkökulman ettei kaikkea tarvitse nähdä. Julkisuudessa on myös keskusteltu tästä, mutta vähän sivukautta: kaikki osapuolet pitävät jossain määrin tärkeänä ilmiön olemassaolon kertomista, mutta tyylistä kiistellään. Onko kuitenkaan mitään merkitystä näyttää lehdessä jotain brutaalia, jos emme pysty tekemään sille mitään?
Olen itse ollut aina vahvasti vapaan tiedonkulun puolesta. Internetissä surffailun alkuaikoina päätin jossain välissä, että yritän katsoa kaikki raaimmat ja sairaimmatkin videot ja kuvat joita netistä tulee vastaan, sillä informaatio itsessään ei ole pahaa. Kaikki näkemäni opettaa minulle vain lisää ihmisistä – hyvää tai pahaa.
Eipä siinä montaa vuotta mennyt kun tuli raja vastaan. Muistaakseni se oli jokin siepatun turistin teloitusvideo jonka näkeminen riitti. Osui kai liian lähelle kerta jonkin verran itsekin olen matkustellut. Vaan eipä sillä väliä mikä sai lopulta kupin läikkymään yli, verkosta löytyy kyllä tarpeeksi häiriintynyttä tavaraa ylittämään kenen tahansa inhimillisen olennon sietokyvyn. Niin se vaan on.
Informaatiokulttuuri raaistuu huomaamattamme jatkuvasti. Hyvänä ajatusleikkinä voisin ottaa vaikka Viiltäjä Jackin. Vuodesta 1888 Lontoon Whitechapelissa ainakin viisi prostituoitua surmannut sarjamurhaaja piti koko Lontoota kauhun vallassa ja tapahtumien sosiokulturaalinen merkitys on länsimaisessa yhteiskunnassa erittäin merkittävä. Vuonna 1981 kolmentoista yorkshirelaisen prostituoidun murhasta tuomittu Peter Sutcliffe ei ole järin tunnettu edes Brittien saarten ulkopuolella ja vuonna 2001 kiinni jäänyt sosiopaatti Gary Ridgway ei 49 todistetusta murhastaan huolimatta kuulosta edes etäisesti tutulta nimeltä. Viiltäjä Jackin murhat olisivat tänä päivänä tylsä jakso CSI tv-sarjassa, kun kauheuden tunteita aikaansaadakseen täytyy viihdeteollisuuden luoda hirveistä teoista makaabereja veistoksia, ennen kuin yleisö alkaa kakoa.
Tavallinen Hesaria tilaava suomalainen ei pysty käytännössä tekemään mitään suoraan naisten ympärileikkuun kitkemiseksi. Ilmiö on osa toisenlaista kulttuuria ja meillä ei länsimaisen kolonialistisen historian taakan painamina ole minkäänlaista oikeutta mennä sanomaan kenellekään miten heidän tulisi asiansa hoitaa. Ei niin kenellekään. Mutta vaikka asialle ei voisikaan suoraan tehdä mitään, kuka väittää ettei välilliset toimet olisi tehokkaita?
Planilla on tälläkin hetkellä käynnissä Koska olen tyttö- kampanja. Kulttuuri-ilmiöt häviävät hitaasti ja vaikka siinä kestäisi useitakin sukupolvia, ei se tee avusta yhtään sen vähempiarvoista. Alkuperäisessä jutussakin oli kuva ”kylän ainoasta pariskunnasta joka vastusti ympärileikkauksia”, he olivat kouluihin päässeitä nuoria jotka oli ympärileikattu. Toki lainsäädännön tulee asettaa raamit ja kieltää väkivalta kaikissa muodoissa, mutta kerta Risto Raumalta ei oikeastaan voi lähteä Etiopiaan estelemään ympärileikkauksia sorsastushaulikkonsa kanssa, niin jotain voi kuitenkin tehdä. Voi äänestää omissa vaaleissa ehdokkaita jotka kannattavat kehitysapua, voi osallistua esimerkiksi Planin toimintaan, voi painostaa vallanpitäjiä esim. Amnestyn kautta.
Puolustan Koutaniemen kuvia tiettyyn pisteeseen saakka. En edelleenkään usko tiedon koskaan olevan pahaa. Se voi olla johdattelevaa, kieroa ja manipuloivaa. Sillä saatetaan oikeuttaa kurjia asioita tai jättää asioita tekemättä. Informaation, tässä tapauksessa Koutaniemen kuvien, arvo on kuitenkin aina niiden vaikutuksissa. En itse olisi ikinä kirjoittanut juttua Nousiaisen tavoin tai hakenut kuviin mustavalkoista dramatiikka niin kuin Koutaniemi teki, mutta ymmärrän miksi niin on tehty. Meille lukijoina sysättiin vastuu reagoida kuvien viestiin.
Varmaankin on jo olemassa maahanmuuttokriittisiä puheenvuoroja, jossa kuvilla oikeutetaan pakolaiskiintiöiden pienentämistä. Ainakin hommaforumilla näytti olevan ketju aiheesta. Aivan yhtä varmasti kuvilla oikeutetaan kehitysavun korottamista (kuten tässä vähän itsekin vihjailen). Joten pitäisikö tässä mielessä juttua pitää onnistuneena? Sehän herätti meidät keskustelemaan aiheesta.
Oikeastaan ei, juttu ei ole onnistunut. Ainakaan vielä. Koutaniemi itse sanoi projektin olevan vasta alussa, ja varmaankin tähtäimessä olisi se pitkänajan tavoite, jossa naisten ympärileikkaukset katoaisivat maailmasta. Saavutetaanko tämä tavoite yhden valokuvaprojektin avulla? Ei, mutta se on enemmän kuin mitä pelkkä pullaan tukehtuminen saa aikaan. Väkisinkin mieleeni heräsi parin vuoden takainen lapsisotilas-kamppis Kony2012, jossa ihmisiä lähinnä tuntui kiinnostavan järjestävän tahon motiivit ja rahankeruu. Länsimaisessa yhteiskunnassa on vallitsevana ilmiönä aktivistien syyttäminen, sillä täällä täytyy olla synnitön enkeli ennen kuin saa oikeuden herättää maailman mielenkiinnon vaikeisiin asioihin. Harmaan sävyjä, sanoisi joku.
Puolustan siis tietoa, oli se sitten aika huono Kony2012 tai keskeneräinen Koutaniemen valokuvaprojekti. Nimittäin vaikka yhteiskuntamme tuntuu olevan täynnä paremmin asioiden laidat tietäviä yleisneroja, saattavat vaikutukset olla odottamattomia fiksuimmillekin Nostradamuksille. Pienenä esimerkkinä New York Timesista silmiini osunut juttu, jossa siis kerrotaan paljon parjatun voyeristisen MTV:n tosi-TV ohjelman 16 and Pregnantin saaneen todennäköisesti aikaan teiniraskauksien määrän vähenemisen Yhdysvalloissa.
Jos saa sanoa suoraan, niin 16 and Pregnant on aivan kaameaa sontaa. Olen ehkä kaksi jaksoa nähnyt krapulassa, silloin kun kaukosäädin on ollut hukassa ja olen ollut kykenemätön kääntämään päätäni. Mikäli kuitenkin tällä hirvittävällä sosiaalipornolla on olut positiivinen vaikutus yhteiskuntaan ja se on mahdollisesti ollut osana joidenkin katsojien positiivisesti omaan elämään vaikuttaneissa valinnoissa, niin eikö sen olemassaoloa voisi tällöin pitää hyvänä? En minä sitä hyvänä ohjelmana pidä, mutta sillä on saattanut olla hyviä vaikutuksia. Vaikutuksia, joita saattaa myös olla Koutaniemen valokuvaprojektilla ja Hesarin sunnuntaijutulla ja kaikella tällä keskustelulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti