4.10.2014

Turistimatka suljettuun valtioon



Ensimmäinen päivä 25.9.2014: Pohjois-Koreaa junan ikkunasta

Päässäni vihloi kiinalaisen konjakin muisto, kun saavuimme Pohjois-Korean rajalle. Olimme ennättäneet Kiinan puolelle rajaa jo tunteja aiemmin, mutta rajamuodollisuudet veivät yllättävän pitkään. Junamme oli taivaltanut Pekingistä sen päälle tuhat kilometriä siinä vaiheessa, eikä Pjongjangiin asti jatkanut kuin vain muutama vaunu sieltä täältä junaa. Yritin nukkua yläpunkassa niin pitkään kuin mahdollista, mutta siksakkaava vaunuleikki teki unenlaadusta melko heikkoa. 


Ensimmäinen luokka: suomalaisia kiinalaisessa vaunussa

Rautahepo nytkähti liikkeelle jonkin tunnin – parin Kiinan puolella odottelun jälkeen. Seurueessamme ei ollut yhtään turistia jota ei olisi hermostuttanut. Tässä sitä nyt oltiin: menossa sisälle suljettuun valtioon ja vielä omasta tahdostamme. Taakse jäivät kiinalaiset pilvenpiirtäjämetsät ja edessä oli odotettavissa… niin. Kukaan ei oikein osannut arvata että mitä?

Pohjois-Korean ja Kiinan rajana toimii noin 800km pitkä Jalu-joki, jonka voi ylittää Dandongin rajanylityspaikalla 1,5 sillalla. Käyttämämme junasilta menee koko matkan Korean puolelle, kun taas Korean sodassa poikki pommitettu vanha japanilainen rajasilta yltää vain puoliväliin Kiinan puolelta. Kiinalaisille silta on turistikohde. Ikkuna etelään.

Korean puolella ensimmäinen näky oli lapsellinen feikkihuvipuisto. Näiden rajalle rakennettujen propagandarakennusten olemassaolosta olimme kyllä kuulleet etukäteen, mutta mitään näin epäuskottavaa en kyllä osannut odottaa. Ensimmäiset ihmiset taas jotka näimme Korean puolella, hakkasivat junan vieressä sepeliä. Ensivaikutelma Korean niemimaasta vastasi odotuksia turhankin hyvin.
 

Ei suojalaseja, ei kuulosuojaimia, ei mitään.

Korean puoleiset rajamuodollisuudet olivat oma lukunsa: kun juna pysähtyi, ei kestänyt kauaakaan ennen kuin vaunumme täyttyi yliampuvilla koppalakeilla varustetusta rajamiehistä. Jouduimme täyttämään kaksi lippulappusta: yksi henkilötiedoista ja toinen tuotavista tavaroista. Onko mukanasi kirjallisuutta? Check. Onko matkapuhelin? Check. Mitä valuuttoja ja kuinka paljon? jne.

Kaikkien laukut tutkittiin. Ei mitenkään täikamman kanssa, mutta kyllä kaikki laukut tarkastettiin. Olin hyttini nuorin (ainoa alle kuusikymppinen) joten minun kamani tutkittiin vähän tarkemmin kuin muiden. Huomasin katuvani matkalukemisvalintaani, en tiennyt miltä Neil Gaimanin American Gods vaikuttaisi imperialisteja vihaavan pohjoiskorealaisen silmissä. Jenkit eivät ole maassa suuressa huudossa, kuten lähipäivänä tulin oppimaan.

Aikansa sitä kesti, mutta koska junilla on aikataulut myös stalinistisissa maissa, pääsimme liikkeelle varsin pian. Meillä oli jäljellä vain murto-osa matkasta, mutta kiskojen kuntoerosta johtuen, olimme vain vähän yli noin vuorokauden mittaisen junamatkamme puolivälin. Kontrastiero oli kuitenkin älytön: kiinassa maisemaa dominoivat pilvenpiirtäjämetsät ja rakennustyömaat, Koreassa maisema on loputonta riisipeltoa, jota korjataan kyykyssä sirpillä. Junarata ei muuten ollut niin surkea, kuin mitä sitä helposti kuvittelisi.

Junamme saapui Pjongjangiin auringon jo laskettua. Rautatieaseman edessä oli valtava screeni, josta kansa katseli ilmeisesti televisiolähetystä jostain konsertista. Hämmentävää. Ihmisiä oli hyvin paljon, eikä tämä enää näyttänyt samalta pimeältä loukolta, joksi kaupungin olin päässäni maalannut. We’re not in Kansas anymore.
 

Koryo-hotellin aula ei näytä Pohjois-Korealta

Toinen päivä 26.9.2014: Propagandaa ja propagandana


Turistikierroksemme Pjongjangissa alkoi pakollisella turistikäynnillä kaupungin merkittävimpään kohteeseen, eli pronssipatsaille. Valtaisat Kim Il-Sungin ja Kim Jong-Ilin patsaat kaupungin keskustassa ovat tuttuja lähes kaikista Pohjois-Korea kuvauksista. Kaupungissa käyvät turistit nimittäin viedään poikkeuksetta esittämään oma pieni osansa tässä henkilökulttiperformanssissa. Ulkomaalaiset laitetaan riviin patsaiden eteen, he luovuttavat kukkasen ja kumartavat johtajille. Taustalla jossain näköyhteyden päässä on koululuokka, joka vain sattumalta on katselemassa länkkäreiden kunnioitusta Ikuiselle presidentille ja rakkaalle johtajalle. Näinhän se meilläkin tietenkin meni. 



Matkan metalliasiantuntijat pitivät muuten "pronssipatsaita" maalattuina betonipatsaina

Periaatteessa oma suomalainen oppaamme antoi luvan olla kumartamatta jos ei halua. Enkä tietenkään olisi halunnut, sillä juuri tällaiset hetket ovat pahimpia, kun tietää osallistuvansa johonkin millä oikeutetaan ihan kammottavia asioita. Me emme olleet tässä tilanteessa propagandan kohteita, vaan propagandaa paikallisille. ”Katsokaa, länkkäritkin kumartaa suuria johtajia!” Mutta sitten taas toisaalta: olimme vieraita hyvin erilaisessa maassa, ja saapumalla olimme samalla hyväksyneet oman roolimme tässä esityksessä. Joten kumarsimme kaikki kiltisti rivissä.

Pronssipatsaiden jälkeen vuorossa oli kymmenessä kuukaudessa valmistunut, Marsalkka Kim Jong-Unin rakennuttama sotamuseo. Kolossaalinen rakennus sai seurueemme keskustelemaan siitä, kuinka kauan betonilla kestää kuivua. Onko mahdollista tehdä tällainen rakennus oikeasti valmiiksi siinä ajassa?
 

Tällainen on mahdollista rakentaa yhdessä vuodessa.

Sotamuseon ulkopuolella oli näyttely erilaisista Pohjois-Korean vihollisten käyttämistä, alasammutuista tai aluevesiltä yhytetyistä materiaaleista. Osa Korean sodan ajalta, mutta esimerkiksi vuonna 1968 Pohjois-Korean aluevesillä kaapattu Yhdysvaltojen vakoilualus Pueblo oli mielenkiintoinen tuttavuus. Varsin hyvin englantia haastanut opas kävi läpi näyttelyä ja mitä pidemmälle kierros eteni, alkoi enenevässä määrin vaikuttaa siltä, kuin sotamuseon tarkoitus olisi pikemminkin todistaa pahojen imperialistien uhka Korealle.

Pueblon jälkeen meidät vietiin sisälle museoon, jolloin asiantuntevat arvauksemme osoittautuivat todeksi: märkä betoni tuoksui kaikkialla. Sisällä ei saanut tietenkään kuvata, joka on muuten sääli. Netistä löytyy kyllä virtuaalikierros täältä, mutta screenshottien ottaminen on turhan hankalaa. Tyydyn siis kuvailemaan parhaani mukaan.

Ala-aulassa tulijat vastaanotti portaiden yläpäähän pystytetty nuorta Kim Il-Sungia esittävä patsas. Patsas oli harvinaista kyllä väritetty ja se taustalla oli ilotulituskuvitus, kontekstissaan sitä voisi kutsua jopa melkein moderniksi. Eikä muuten jäänyt kenellekään epäselväksi, miksi Marsalkka Kim Jong-Un halusi isoisänsä esitettynä nuorena miehenä. Hehän ovat kuin kaksi marjaa. 



On muuten rasistista sanoa aasialaisten näyttävän samalta.

Meidät istutettiin katsomaan video Korean sodan syttymisen syistä. Noh, ilmiselväähän se oli: imperialistit olivat syyllisiä sotaan. Pohjois-Korean virallinen tarina menee suurin piirtein näin: Yhdysvallat hyökkäsi ensin, Pohjois-Korean onnistui puolustusasemistaan järjestämään kuitenkin vastahyökkäyksen, jonka johdosta Soul oli vallattu jo kolmessa päivässä. Imperialistit ehdittiin lähes ajamaan jo mereen, ennen kuin valtava lisämiehitys ja maihinnousu Inchonissa pakotti Pohjois-Korean joukot vetäytymään onnistuneesti aina Kiinan puolelle. Kiinalaisten vapaaehtoisten avulla rintama onnistuttiin kuitenkin siirtämään takaisin 38 leveyspiirille.

Pahat länsikielet huomauttaisivat tässä vaiheessa esimerkiksi siitä, kuinka näissä kiinalaisissa ”vapaaehtoisissa” oli yllättävän paljon Kiinan sisällissodassa Chiang Kai Sekin tasavaltalaisten puolella taistelleita sotilaita. Niin se nopeasti mieli muuttui.

Video oli muutenkin ihan kauheaa roskaa. Musiikki oli uhkaavaa aina kun kuvassa näkyi amerikkalaisia ja rauhaisaa aina kun kuvattiin korealaisia. Kun amerikkalaisten sotatoimista puhuttiin, näkyi kuvissa itkeviä lapsia, ruumiita ja muita sokkikuvia. Internetistä löytyy kyllä vastaavia videoita, mutta tätä kyseistä en valitettavasti löytänyt. Mutta uskokaa pois, ette menetä mitään.

Muuten museo näyttäytyi satunnaiselle matkailijalle melko kurjalta paikalta. Gorea ja reproduktioita. Mikäli lopussa ei olisi odottanut sokeria pohjalla, olisi kierroksesta jäänyt suhteellisen paha maku suuhun. Viimeinen huone nimittäin oli ympyränmuotoinen pyörivä panoraamatila, mutta ikkunan sijasta huoneessa oli yhtenäinen 15 metriä korkea ja 150 metriä ympärysmitaltaan oleva erikoisefekteillä pakattu öljyvärityö/ maisemointi. Siis periaatteessa pyöreään huoneeseen tehty valtaisa maalaus. 



Tästä kuvasta on vaikea sanoa mihin maisemointi loppuu ja mistä kuva alkaa.

Kierrellessämme sotamuseossa huomasin ajattelevani suomalaista talvi- ja jatkosotakuvausta. Mottitaktiikasta puhutaan sankarillisena ja nerokkaana tapana käydä sotaa ja ohimennen saatetaan ehkä mainita venäläisten paleltuneen hankeen, syötyään ensin viikkoja kengänpohjia ja käpyjä. Pohjois-Koreassa on valittu yksi tapa puhua sodasta ja siinä korostetaan sekä imperialistien uhkaa että hyökkääjien kokemia miestappioita. Läheltä kun näitä tarkastelee, on oikeastaan melko vaikeaa nähdä suuria eroja. Sodankäyneet itse harvemmin puhuvat siitä sankarillisena toimintana.

Pohjois-Korea on eräänlainen sodanmuisteluyhteiskunta. USA ja länsi ovat antaneet itsestään tehdä sopivan vihollisen tähän mielikuvaan. Imperialistit uhkaavat kaikkialla ja tällä keinolla Pohjois-Korea pystyy oikeuttamaan eristäytymisensä kansalaisilleen. Kaikki media ylläpitää tätä yhteistä tarinaa: televisiosta tulee vanhoja sotaelokuvia uutisten ja musiikkiohjelmien välissä. Pohjoisesta katsottuna Korean sota on kaikkea muuta kuin ohi.

Sotamuseon jälkeen oli vuorossa Pjongjangin metro. Lähes sadan metrin syvyyteen louhittu metrotunneli on ilmiselvä pommisuoja tulevaisuuden varalle, mutta toinen käyttötarkoitus on esitellä turisteille kauniita pysäkkejä. Oppaamme väitti nähneensä useamman pysäkin, vaikka etukäteen olin kuullut huhuja siitä, ettei kukaan länsimaalainen ainakaan ole nähnyt kahta enempää. Me ainakaan emme nähneet. 



Vaunut ovat muuten kotoisin DDR:stä.


Metro oli mielenkiintoinen kokemus siinäkin mielessä, että olimme pienessä helposti hallittavassa tilassa, jossa voi tarkkailla pientä osaa ympäristöstään tarkkaan. Näimme useamman suloisen taaperon äitinsä kanssa, mutta näillä ihmisillä ei tuntunut olevan matka minnekään. Joku saattoi laskeutua portaat alas laiturille, kulkea ohitsemme ja hypätä ylöspäin menevään portaikkoon. Laiturilla näkyi aikatauluja lukevia ihmisiä, jotka eivät ikinä nostaneet katsettaan aikataulusta tai kääntäneet sivua koko sinä aikana. Aavemmaisinta oli se, kun tajusin lähtiessämme, että laiturilla oli ehkä kolme ihmistä yhteensä jotka eivät tuijottaneet meitä. 



Aika monet silmäparit meitä katsoivat.

Ajattelin etukäteen, etten liiemmin kerro mitään turistiosuuksistamme, kuten ruokailuista, vessapausseista ja maisemakuvauksista. Tämä päivän lounas pitää kuitenkin mainita. Nautimme herkkuja Taedong-joella, about 30 minuuttia kestäneellä jokiristeilyllä. Syötyämme lounaamme kiertelimme kansilla kuvaamassa maisemia. Yllättäen jostain laivan uumenista pöllähti esiin paikallinen hääpari. Olimme kyllä kuulleet matkallamme todennäköisesti olevan useampia näyttelijöitä, mutta tämä ilmiselvyys kyllä pudotti ainakin allekirjoittaneen penkiltä. Mitään häähumua ei kuulunut, ei ollut puheita, musiikkia saati tanssia. Laiva oli sisustettu kuin häihin, mutta silti tuntui siltä, kuin pari olisi tullut paikalle vaan ottamaan pelkät hääkuvat. Kun saavuimme takaisin maihin, alkoivat siivoojat kuurata alusta. Ilmeisesti oli lyhyet hääjuhlat.

Turistiryhmiä kierrätetään Pjongjangissa kaupasta kauppaan. En kutsuisi turisteja kunnioitetuiksi vieraiksi, vaan käveleväksi valuutaksi. Ei siinä mitään, näin se on kaikkialla muuallakin. Yhden pysähdyksen jälkeen minulla oli aikaa katsella normaalia pidempään kaupungin ihmisvilinää, samalla kun muu ryhmämme teki ostoksia. Tämä menee jo vainoharhaisuuden puolelle, mutta kertaan silti tuntojani.

Ensinnäkin kadulla kulkevat ihmiset tuntuvat kävelevän vauhdilla paikkoihin, mutta jos alkaa seurata jotain tiettyä ihmistä, saattaa päämäärätietoisuus yhtäkkiä kadota liikkeestä. Ihmiset kävelevät pareittain ja saattavat kääntyä kannoillaan, vain lähteäkseen takaisin tulosuuntaansa, ilman mitään ilmiselvää merkkiä. On täysin mahdotonta arvioida, onko tämä todellinen huomio vai ei. Olennaisinta on ehkä se, että siitä tajuaa sen vainoharhan määrän, mitä Pjongjangissa tuntee. Mörköjä näkee joka varjossa. Vainoharhat voittavat.

Kävimme vielä katsastamassa Kim Il-Sungin syntymäkodin ja iltamme päättyi Korean armeijan sirkuksen esitykseen. Jälkimmäinen oli erityisen näyttävä tapahtuma, mutta istuessamme odottamassa esityksen alkua, en voinut olla huomaamatta, kuinka kaikki silmäparit salissa katsoivat meitä. Kaikki. 



Sirkuksessa tunsi olevansa osa ohjelmaa.

Päivän aikana sattui muuten pieni kauneusvirhe kierroksessamme. Olimme pronssipatsaiden jälkeen kävelemässä kohti valtaisaa ratsupatsasta, mutta paikallisopas yhtäkkiä sanoi tien sinne olevan suljettu. Paskat se mitään suljettu ollut! Pronssipatsaiden takana vaan oli samankaltainen sepelityömaa, kuin mitä ensimmäisenä päivänä meitä tervehti raja-asemalla. Kuvaa ei tietenkään saanut ottaa.

Kolmas päivä 27.9.2014: järjetön henkilökultti

Vähän menee itsestäänselvyyksien toteamiseksi, sillä tuskinpa se kenellekään tulee yllätykseksi, että Pohjois-Korea on paitsi sodanmuisteluyhteiskunta myös maailman älyttömimmän henkilökultin kotimaa. Ja joo, tiedän mitä ajattelet: ”Kyllähän minä sen tiesin. Ne palvoo siellä tätä Kimin klaania.” Yritän painottaa tätä nyt parhaani mukaan:

Et voi käsittää Pohjois-Korean Kim Il-Sungin, Kim Jong-Ilin ja Kim Jong-Unin palvontakulttia. Kukaan länkkäri ei voi.

Aloitimme päivämme Kim Il-Sungin ja Kim Jong-Ilin mausoleumista. Rakennus on valtaisa marmoripalatsi vähän Pjongjangin ulkopuolella ja se on toiminut aikanaan Kim Il-Sungin kotina. Ikuisen presidentin kuoltua kahdeksantena heinäkuuta 1994, muutti Kim Jong-Il isänsä kodin hänen mausoleumikseen. Ikkunat peitettiin kivellä, tarkoituksena luoda perinteinen korealainen luolahautauksen fiilis. Kim Jong-Ilin kuoleman jälkeen vuonna 2011 hänet balsamoitiin myös ja siirrettiin samaan kolossiin isänsä kanssa.

Tämä on Pohjois-Korean kaikkein pyhin, eikä sisältä saanut ottaa yhtä ainoaa valokuvaa. 



Että tällainen pytinki

Olimme tietenkin pukeutuneina kaikkein parhaimpiimme ja meitä kohdeltiin juuri niin kuin aiempina päivinä tuli todettua – hyvin, mutta niin että paikalliset huomasivat takuulla länkkärienkin käyvän palvomassa johtajia. Välillä meidän laitettiin nelijonoon, siten kolmiriviin, sitten parijonoon, sitten yhteen riviin jne. Aina säätämisen välissä pedantit korealaiset seisoivat suurena massana jossain lähellä.

Ensin kuljimme kenkien puhdistajan päältä, jossa popojemme pohjat harjattiin koneellisesti. Sitten erikoisen bakteeripuhaltimen läpi, jossa kuulemma meistä puhallettiin bakteerit pois(!?). Emme joutuneet kävelemään kovinkaan pitkiä matkoja, sillä mausoleumissa oli kaikkialla liukuportaat tai liukuhihnat kuljettamassa väkimassoja. Matkan varrella oli 200 kuvaa johtajista, eikä tirskumisen välttäminen ollut helppoa. Ei ainakaan jos oli nähnyt Kim Jong-Il looking at things –blogin.

Itse ruumiita piti kunnioittaa neljän hengen osastoissa. Neljä vuorotellen meni ruumiin jalkopäähän ja kumarsi. Siitä siirryttiin ruumiin vasemmalle puolelle tekemään sama, antaen samalla tilaa neljälle seuraavalle jalkopäähän. Pääpuolella ruumista ei kumarrettu, mutta oikealla puolella taas. Tämä kuvio toistettiin sekä isän että pojan kanssa. Pyhää henkeä emme nähneet.

Molempien ruumiiden jälkeen kierrettiin palkintohuoneita, joihin oli kerätty eri maiden huomionosoituksia johtajille. Hirveä määrä erilaisia pokaaleja ja mitaleja. Kim Jong-Ilin jälkeen esillä oli lisäksi molempien virka-autot, molempien viralliset junavaunut ja kirsikkana kermakakussa vielä Kim Jong-Ilin laiva (luit oikein). Taisinpa siinä ääneen sanoakin, että ainoa mitä sieltä puuttui, olivat miesten lentokoneet.

Sisäkierros päättyi Kim Il-Sungin työhuoneeseen, jossa oli ei-edes-ihan-pieni Caucescu -fiilis. Huone oli maailman pompöösein toimisto, jossa virallisen kertomuksen mukaan Kim Il-Sung kuoli työpöytänsä ääreen. Yritin kysellä seurueemme muilta jäseniltä, että olivatko he käyneet Romanian valtiopäivätalossa, eikä kukaan ainakaan myöntänyt. Okei, tämä kolossi on pienempi, mutta sama käsittämättömyyden fiilis on molemmissa.

Kaiken kaikkiaan kierros kesti ehkä 2-3 tuntia ja seurueemme enemmän mausoleumeita nähneet yksilöt olivat aivan yhtä sanattomia kuin me ensikertalaisetkin. Jälkeenpäin huomasin miettiväni jälleen kulttuurin performatiivista luonnetta. Me emme itse näe oman kulttuurimme riittejä samalla lailla, kuin mitä tarkastelemme ulkopuolisia kulttuureja. On aivan luonnollista verrata, mutta jos olet vankina omassa maassasi, etkä koskaan pääse pois, niin mihis vertaat? Silloin tämä henkilökultti on aidosti se ainoa malli jonka kanssa eletään. Pohjois-Koreassa on sodan jälkeen rakennettu überperformanssi, jonka keskiössä Kimin suku on. Suomalainen ei sitä voi koskaan tajuta. Ei koskaan.

Mausoleumista jatkoimme marttyyrien hautuumaalle. Hautuumaa katsoi mäen päältä suoraan alas kohti mausoleumia. Pronssiset reliefit kaikista merkittävimmistä antijapanilaisessa toiminnassa kuolleista korealaisista oli esillä hautuumaalla. Mitä yliampuviin hautuumaihin tulee, oli tämä kyllä upein mitä olen nähnyt. Ihan vilpittömästi.


Pronssireliefit olivat vaikuttava näky

Mitä marttyyreja ne on, jotka eivät kuolleet Korean sodassa!?! Suurin vuosiluku joka tuli vastaan, oli 2008!

Hautuumaan jälkeen oli aika aloittaa matka kohti maaseutua. Seuraava kohteemme oli nimittäin Myohyangsanvuoren kupeessa oleva resortti, johon meitä veti puoleensa ”Kansainvälisen ystävyyden näyttely”. Matkamme kulki pitkin korotettua, betonilaatoista tehtyä moottoritietä. Matka oli oikeastaan aika kiva. Siinä näki ihmisten elämää joen varrella: pyykkäämistä, kalastamista jne. Moottoritie päättyi kuin leikaten kun saavuimme resortin alueelle.

Hotelli oli noin 100 kertaa prameampi kuin Pjongjangin Koryo -hotellimme. Seurueessamme muisteltiin sen olleen joskus lehdissä varoittavana esimerkkinä länsiyritysten kyseenalaisesta toiminnasta Pohjois-Koreassa. Hotelli nimittäin oli ilmeisesti entinen Shangri-La, jossa hissit oli esimerkiksi amerikkalaisen Otiksen valmistamat. Olimme hotellin ainoat vieraat. 



Ihan tosi mageen hotellin ovat länsimaiset firmat tehneet.

Ennen iltapuulle menoa oli vuorossa vielä pieni turistinumero. Meidät vietiin vuoren juurella olevalla patikointireitille ja annettiin muutama kymmenen minuuttia aikaa kiivetä niin korkealle kuin ehdittäisiin. Ennen kun varsinainen kiipeämisreitti alkoi, kohtasimme matkalla ”improvisoidut tanssit”. Joukko korealaisia tanssi tien levennetyllä pätkällä ja meidän toivottiin liittyvän seuraksi. En mennyt. Jos se hääpari siellä laivalla oli melkoisen ilmiselvästi ohjelmanumero, oli tämä paljon paljon ilmiselvempi. Jatkoin kiipeämistä.


Keskimmäinen tyyppi on muuten meidän "virallinen kuvaajamme" joka teki meille lomafilmin matkastamme.
En tiedä mihin muuhun kuvamateriaalia käytetään

Olin illalla vielä hotellin baarissa lukemassa kirjaani, kun televisiouutiset alkoivat. Olin etukäteen kuullut, että Marsalkka Kim Jong-Un ei ole esiintynyt julkisuudessa viikkoihin ja että pahat länsikielet väittävä hänen kärsivän ylipainon aiheuttamista ongelmista. Nyt kuitenkin uutiset alkoivat kuvalla Kimistä tarkastamassa jotain laitosta. Kysyin henkilökunnalta, että oliko lähetys tältä päivältä ja he sanoivat sen olevan. 


Pikainen vilkaisu internettiin antaisi ymmärtää tämän olleen potaskaa, sillä 3.10.2014 mennessä Kim Jong-Un ei ole näyttäytynyt julkisuudessa. Kultti on kuitenkin niin vahva, ettei pienintäkään lommoa Marsalkan imagoon voida tehdä. Pohjoiskorealaisille Marsalkka eli ja voi hyvin koko sen ajan kun me olimme maassa.

Neljäs päivä 29.9.2014: ”Kansainvälisen ystävyyden näyttely” 

Päivämme alkoi vierailulla Buddhalaiseen temppeliin, joka paikallisen tiedon mukaan oli vuodelta 1042. Noh, humanisti tietenkin tästä innostui, kerta tuhat vuotta vanhoja reliikkejä ei ihan joka päivä näekään. Olin täpinöissäni kuin pikkulapsi: vihdoinkin jotain joka ei olisi pelkkää Kimiä Kimin perään. 


Miten sitä voikaan ihminen olla väärässä.

Olin minä sitä jo etukäteen miettinyt, mutta vasta tässä temppelissä tajusin, kuinka mikään arvokas Pohjois-Koreassa ei ole arvokasta ennen kuin sille on annettu Kimin klaanin kädenjälki. Paikallisoppaamme kertoi reliikeistä niiden yhteydet Kim Jong-Iliin, eikä paljoa muuta. Yritin vähän kysellä ohimennen vanhimpia säilyneitä rakennuksia, mutta oppailla ei ollut suurta mielenkiintoa tarttua aiheeseen. Ei siinä olisi voinut puhua Kimeistä. Onneksi suomalainen oppaamme tajusi mainostaa eräästä huoneesta löytyviä kirjapainolaattojen ja irtokirjaisimien replikoita (alkuperäiset siirretty Etelä-Koreaan), jotka olivat Gutenbergin vastaavia vanhempia. Olipahan edes jotain. 


Tuostakin pagodi-esineestä oppaamme kertoi vain "mielenkiintoisen" Kim Jong-Il -faktan. Jee.


Olin aika maani myynyt siinä vaiheessa kun siirryimme päivän kohokohtaan - ”Kansainvälisen ystävyyden näyttelyyn”. Näyttely on vuoren uumeniin louhitussa bunkkerissa, jonka pahat länsikielet väittävät olevan rakennettu Pohjois-Korean eliitin bunkkeriksi sotaa varten. Siksi siis se moottoritie johtaa suoraan perille asti. 


Jos imperialistit joskus hyökkäävät, osuu tähän taloon ensimmäiset bunker-buster ohjukset.

Pääsimme ovesta sisään, ennen kuin tajusin mitä ”Kansainvälisen ystävyyden näyttely” oikeasti tarkoittaa. Kyseessä on nimittäin lahjanäyttely, jossa on esillä kaikki ne ulkomaiset ja kotimaiset lahjat, joita suuret johtajat ovat saaneet. Eli siis valtaisa palkintokaappi, jossa on kaikki se roska, joka ei mahtunut mausoleumiin. Hyi helvetti.

Kiersimme jotain tuntia (näitä on mahdoton arvioida, kun otin aina kellon pois hälyttimiä varten) maan uumenissa näyttelyssä. Pitkät, suorat, identtiset käytävät toistuivat jokaisen palkintokaappihuoneen välillä. Tunsin olevani osa joko jotain Warholin taideteosta tai vaihtoehtoisesti ahdistavassa Kubrickin elokuvassa. En oikeasti käsitä miten kukaan haluaisi oman sotabunkkerinsa olevan suuri aarrekammio. Ehkä ajatus olisi tulla haudatuksi aarteidensa kanssa kuin suurinkin faarao? Näyttely oli oikeasti järjettömän henkilökultin oksettavin osio. Enkä ollut tämän ajatuksen kanssa yksin.

Pari mielenkiintoista huomiota kierroksesta: ensinnäkin yhdessä huoneessa oli esillä uutisjuttuja johtajista. Kunniapaikalla oli New York Timesin juttu Kim Jong-Ilistä, mutta se oli asetettu lasivitriiniin niin korkealle, ettei siitä voinut lukea muuta kuin otsikon. Pikainen googlaus osoittaa kyseisen artikkelin olevan netissä toisella nimellä, eikä se sisällöltäkään ole mitenkään erityisen mairitteleva. Noh, tiesinhän minä kyllä sen.

Toinen huomio: mausoleumissa totesin näyttelystä puuttuvan ainoastaan lentokone, mutta onneksi se löytyi sitten tästä näyttelystä. En usko että Pohjois-Korean johtajalle voi antaa niin erikoista lahjaa, ettei se päätyisi vitriiniin. Näyttelystä löytyi kaikki venäläisvalmisteisista Volgista, aina kahvimukeihin. Kierros päättyi vahanukkegalleriaan, jossa piti kumartaa jokaisen johtajan omalle vahanukelle. Mitta alkoi olla täysi.

Näin muuten näyttelyn jälkeisellä lounaalla ensimmäistä ja ainoaa kertaa ruoan lajittelun jätteestä. Turistit saivat syödä mahansa täyteen ja roskiin menneistä tähteistä kerättiin syötäväksi kelpaava talteen nurkan takana. Pohjois-Korea ei tuota tarpeeksi ruokaa omalle kansalleen. Aika kurja olo siitä tuli.

Paluumatkalla Pjongjangiin tapahtui jotain poikkeavaa. Turistibussit nimittäin eivät saa pysähtyä tien varteen, vaan pysähdyspaikat ovat tarkkaan määritetty. Suomalainen oppaamme oli kuitenkin onnistunut ylipuhumaan oman virallisen valvojamme pysähtymään riisipellon varteen, jotta suomalaiset saisivat tutkia riisin röyhyjä.

Saman tien kun bussimme pysähtyi, kuului jostain edestä korkea vislaus. Menin riisipellon sijaan bussin etupuolelle ottamaan kuvia tiestä, kun erittäin vihainen mies saapui huutamaan kuskillemme. Ilmeisesti reittimme ja aikataulumme olivat tiedossa ja aikatauluttamaton pysähdys sai saman tien aikaan intervention. Se hieman stressasi. 


Tämä mies ei ollut töissä turistioppaana.

Loppupäivä Pjongjangissa meni turistikohteiden katselussa. En enää jaksanut kiinnittää huomiota valvojiimme. Ajoimme bussillamme suurlähetystöalueen läpi ja huomasin muistelevani Jakartan aikaani. Ei kyllä käy kateeksi niitä raukkoja jotka tänne tulevat komennukselle. 


Maailman suurin riemukaari. Ilmeisesti.

Viides päivä 30.9.2014: 38 leveyspiiri

Muistaakseni MAD-lehti kommentoi aikanaan Korean sodassa saavutettua tulitaukoa sanoin: ”Koreoiden väliin piirrettiin viiva, jotta kaikki tietäisivät mistä kolmas maailmansota alkaa.”

Lähdimme aamulla kohti Kaesongin kaupunkia lähelle koreoiden välistä rajaa. Ohjelmaamme kuului rajavierailu ja lounas Kaesongissa. Bonuksena päälle heitettiin vierailu Korean niemimaan vanhimmassa yliopistossa.

Itse rajavierailu oli melko tarkkaan hallittu: kävelkää, kuvatkaa, kävelkää, älkää kuvatko oikealle, kävelkää jne. Sain muutaman hyvän foton, mutta en niinkään mitään erityistä kerrottavaa.Tai no, mielenkiintoisena huomiona voisi mainita sen, ettei yksikään rajasotilas katsonut etelän suuntaan kummallakaan puolella. Molemmat joukot katsoivat joko pohjoiseen tai sivuilleen.



Täällä kirjoitettiin tulitaukosopimus 27.7.1953

Tuolla on Etelä-Korea. Tuolla noin.

Etelä-Korean puolella ei rajalle saa kuulemma tulla shortseissa, ettei provosoitaisi pohjoista.
Itsehän olin pohjoisen puolella shortseissa :)

Pääsin ehkä jonkun taktiikkapalaverin kuvamateriaaliksi

Rajavierailun jälkeen menimme katsomaan Kaesongin yliopistoa, joka kuulemma on 990-luvulta. Aikaisempi kokemus buddhalaisesta temppelistä ei nostanut odotuksia korkealle, mutta lähdin silti avoimin mielin. Tällä kertaa suomalainen oppaamme päätti säästää aikaa ja jättää Kimipropagandaa suoltavan paikallisoppaan puheet väliin – järjestely joka sopi minulle. Kävi myös ilmi, että Korean sodassa Kaesongin kaupungissa käytiin neuvotteluja, joten se oli sotatoimilta vapaata aluetta. Eli suomeksi: yliopisto oli vanha! Jee! 

Kungfutsen huone (temppeli?) yliopistolla

Lähdimme maailman pomppuisimmalle paluumatkalle kohti Pjongjangia heti lounaan jälkeen. Katselimme rajalla erilaisia tankkiansoja ja vasta silloin tajusin matkan varrella jo menomatkalla näkemämme pysähdyspaikan funktion. 


Täältä kuulkaas on helppo ampua.

Viimeinen varsinainen kohteemme piti olla Pjongjangin lasten palatsi, mutta se peruuntui. Onnistuin seurueen toisen turkulaisen humanistin kanssa ehdottamaan korvaavaksi ohjelmaksi Pjongjangin kirjaston: Grand Peoples Study House –nimisen kompleksin. Kuulemma kävijöitä on 5000 päivässä ja niteitä yli 13 miljoonaa. Pakkohan tällainen ihme oli nähdä.

Vierailu oli siinä mielessä mahtava, koska siellä pääsi kuvaamaan kerrankin sisällä! Sain otettua kuvan aulaan pystytetystä Kim Il-Sungin patsaasta, joita olimme nähneet muuallakin.


Kim Il-Sung kuulemma pohtii tässä kirjoituksiaan.

Meitä oli varoitettu etukäteen, että kirjastossa saattaa olla aika paljon näyttelijöitä, mutta voi pojat… Kukaan ei käyttäytynyt tilassa luonnollisesti. Turistit saivat mennä ihan paikallisiin ihmisiin kiinni kuvaamaan heitä, eivätkä nämä edes kääntyneet katsomaan. Jos minua olisi joku tullut kuvaamaan Turun yliopiston kirjastossa, olisin minä edes katsonut kuvaajaa! 


Huhuu! Sanokaa muikku!


Oikeesti!? Oikeesti!? Ei voi olla totta!

Kuljimme etukäteen määritellyn reitin kirjastossa näkemättä mitään luonnollista. Valot olivat päällä tasan niissä paikoissa joiden kautta kuljimme, eikä kukaan ihminen tehnyt mitään luonnollista. Esimerkiksi tietokoneluokassa katselin yhden paikallisen pitävän ainoastaan yhtä virkettä maalattuna tekstitiedostossa – that’s it. Toisaalta eipä hän varmaankaan paljoa olisi mitään voinut tehdä Qwerty-näppäimistöisellä koneellaan. 

Vastapäiset käytävät olivat pimeinä.

En oikein enää jaksanut pöyristyä näytelmän ilmiselvyydestä. Siitä oli tullut jo niin tavallista. Palasimme hotellille ja valmistauduimme viimeiseen iltaan Pjongjangissa – aidosti erilaisessa paikassa.

Kuudes päivä 1.10.2014: Paluumatka

Päässäni vihloi pohjoiskorealaisen oluen muisto, kun lähdimme junailemaan kohti Kiinaa.

Epilogi: millaista on olla turistina Pohjois-Koreassa?

Olen kirjoittanut vierailustamme aika kriittiseen sävyyn, mutta se on vain toinen puoli totuutta. Meidän matkamme Olympia-matkatoimiston suojissa oli nimittäin aivan fantastinen. Kokemus oli erikoinen ja suljetun yhteiskunnan sisällä pieni eurooppalainen joukkomme hitsautui hyvin yhtenäiseksi ryhmäksi. Opin tuntemaan kaikki nimeltä, enkä usko että kenellekään jäi matkasta huono fiilis.

Turisteja ei kohdella maassa kuin vieraita, vaan kohtelu on ehkä vielä parempaa. Me nimittäin saimme rahan kohtelun. Meitä suojeltiin, ohjattiin, meillä ei ollut ikinä nälkä, emmekä kohdanneet oikeastaan ketään joka ei olisi hymyillyt suuntaamme. Mielikuvat ja matkakertomukset vihaisista oppaista ja myrtseistä paikallisista ovat siis historiaa. Pohjois-Korealla on vaikeuksia hankkia ulkomaalaista valuuttaa ja turisteilta sitä saa. Meille ei esimerkiksi annettu edes mahdollisuutta hankkia Pohjois-Korean woneja.

Matkailun eettisyydestä tekisi mieli kirjoittaa vähän enemmänkin, sillä sitähän joutui miettimään käytännössä koko matkan ajan. Onko tämä oikein? Voinko syödä itseni kylläiseksi maassa jossa nähdään nälkää? Tuenko täälläolollani maailman sietämättömintä ihmisoikeusrikkojaa? Nopeat vastaukset: ei, en ja kyllä. Päätin kuitenkin lähteä matkalle kaikesta tästä huolimatta, sillä kun minulle avautui mahdollisuus nähdä vilaus kulissien taakse, en voinut siitä kieltäytyäkään. Tiedostanko matkani ongelmat? Todellakin. Kadunko että lähdin? En todellakaan!

”Mutta Eeli, sä et nähnyt siellä missään vaiheessa mitään oikeaa. Kaikki oli näyteltyä, eikä kukaan ollut oikea ihminen!”

Niin, tämä argumentti on aika yleinen. Haluaisin kuitenkin toivottaa kaikki argumentin heittäjät jonnekin minne aurinko ei paista. Nimittäin Pjongjangissa on miljoonia ihmisiä, jotka kaikki ovat yhtä oikeita kuin mekin. Heillä vaan on kovempi elämä. Me länkkärit menimme maahan, käyttäydyimme hyvin ja hymyilimme. Vaatteemme olivat siistit ja kamerat uudet. Jos jotain, niin toivottavasti ainakin niissä performansseissa joissa olimme, näkivät sorretut korealaiset pienen vilkaisun siitä, että muunlaistakin elämää on olemassa, eivätkä kaikki länkkärit ole heitä vaarantavia imperialisteja.

Pohjois-Korea tarvitsee oikeasti muutoksen, eikä se muutos toteudu ennen kun on riittävä halu muuttua. Toivottavasti se tapahtuu ennemmin kuin myöhemmin. Pohjois-Korea ei nimittäin ole mikään Absurdistan, vaan oman tarinansa sisällä täysin looginen Johdonmukaistan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

10/121 Neljäkymmentä vuotta

Huhtikuun yhdestoista 1984 Hyvinkään keskussairaalassa syntyi eräs Eeli Wördman, joka häviävän hetken ajan oli maailman nuorin ihminen. Nelj...