Pamuk voitti vuonna 2006 Nobelin kirjallisuudenpalkinnon, mutta se palkinto tuntuu minun kirjalistallani olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Ainakin mitä Nobel-voittajiin tulee, tämä oli ehdottomasti inhokkini.
Jaa miksi? Noh ensinnäkin, olen lopen kyllästynyt lukemaan mieskirjailijoiden misogynistisiä romaaneja, joiden naiset ovat kaikki ”ihan vaan tarinan vuoksi” jotenkin sorrettuja, juonittelevia pettureita tai kokoelmia äitikliseitä. Joo, kirjasi yhdeksästä päähenkilöstä vain kaksi oli naisia, joiden molempien tehtävä on lähinnä tehdä miesten elämästä hankalaa. Hienosti kuvattu Orhan, ihan osui kohdalleen /sarcasm.
Toisekseen, jos Nimeni on Punaisesta ottaisi pois kaikki kuvien kuvailut, lähtisi sisällöstä kaksi kolmannesta. Pahimmillaan Pamuk käyttää parikymmentä sivua peräjälkeen siihen, kun yksi tärkeä mies selaa vanhoja kuvia ja ihastelee niiden mestarillisia viivoja. Kaipa siinä jotain vertauskuvia haettiin tai yhteyttä historiaan. Tai jotain.
Kolmanneksi, kun kirjasta poistaa vielä tämän lisäksi ensimmäiset 300 sivua minua viihdyttänyt Istanbulin kuvailu, jää jäljelle epäuskottava rakkaustarina, johon yhdistyy erikoinen murhamysteeri. Molemmat toimivat lähinnä motivaationa päähahmoille pölistä loppumattomasti kuvista, piirtämisestä ja Heratin mestareista.
Kai sitä pitäisi hampurilaispalautteen nimissä myös kertoa kirjan hyvistä puolista? Okei, onhan tämä hyvin kirjoitettu. Pamukin tyyli käyttää minä-kertojia luomaan mysteeriä ja kääntämään lukijan katseen kirjailijan haluamaan suuntaan on oikeasti todella näppärää tarinankerrontaa. Välillä se ehkä lipsahtaa vähän kikkailun puolelle, mutta kykenen näkemään miten jonkun mielestä tämä on ihan todella hyvä kirja. Noniin, siinä oli kehut.
Sanonko ilkeästi? Sanon silti: Nimeni on Punainen on viihdyttävä pitkälti siksi, koska se vetoaa länkkärilukijan haluun lukea eksoottisesta idästä. Syntyjään istanbulilaisen Pamukin ei voi moittia Saidilaisittain kantavan vetensä orientalismin kaivosta, sillä tällä kertaa orientalismi oli katsojan (eli minun) sokaisemattomissa silmissäni. Ilkeän kuitenkin epäillä, että ehkä se orientalismin pikku piru saattaa asustella myös siellä Ruotsin akatemian lahjomattomien ja ei-yhtään-poliittisten kirjallisuudentuntijavesseleiden mielissä.
Orhan Pamuk: Nimeni on Punainen **
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti