30.1.2015

Juustosämpylöitä

29.1.2015, klo 14.30.
Suomessa eletään näihin aikoihin tilastollisesti vuoden kylmintä aikaa – tammi-helmikuun vaihdetta. Puoliltapäivin saapui Helsinginniemelle navakka tuuli, joka toi mukanaan kevyen lumisateen. Lämpötila on onneksi vain nollassa, mutta ei tällä kelillä silti viihdy ulkona kukaan. Mälsä ilma.

Seison Helsingin keskustassa, rautatieaseman edessä. Ihmisillä näyttää olevan kiire. He kulkevat omilla radoillaan paikasta A. paikkaan B. Ne harvat jotka seisovat paikoillaan ovat odottelemassa jotain: ratikkaa, bussia, nikotiiniannoksensa imeytymistä tai jotakuta myöhässä olevaa ihmistä.

Ne jotka eivät odota, ovat todennäköisimmin pudonneet kiireen kyydistä. Muutamilla on käsissään halpojen markettien halpaa keskiolutta, jotkut istuvat polvillaan toivoen jonkun pudottavan kolikon pieneen pahvikuppiin. 

Juuri näitä pahvikupin kanssa päivystäviä ihmisiä tulin tänään tapaamaan.

Tein kotona valmiiksi juustosämpylöitä. En tiedä noudattavatko Helsingin romanikerjäläiset jotain tiettyä ruokavaliota, mutta oletan että siitä todennäköisimmin puuttuu tuoreita asioita ja ravinteita. Laitoin omiin sämpylöihini mozzarellaa, tomaattia, salaattia, basilikaa, pestoa ja vähän oliiviöljyä. Tuskinpa heistä monikaan kasvissyöjä on, mutta parempi ottaa varman päälle.
 


Katselen seurahuoneen suuntaan rautatieaseman nurkalta. Violettiin talvitakkiin pukeutunut ihminen istuu kassin päällä, huojuu ja heiluttelee pahvikupissaan paria ropoa. Sen viiden minuutin ajan, jonka jaksan paikoillani kylmässä seistä, kukaan ei anna hänelle yhtään rahaa. Tuossa ei kyllä suuria summia kerää.

Päätän lähteä kävelemään häntä kohti. Olen hermostuneempi kuin uskoinkaan. Ajatus toisen ihmisen kohtaamisesta tällaisessa tilanteessa on luonnoton ja outo. En sitä paitsi pysty takaa päin edes arvioimaan onko kyseessä mies vai nainen? Onko hän nuori vai vanha? Mitä ihmettä mä oikein teen?!?


Laskeudun hänen vierelleen ja kysyn onko hänellä nälkä. Minuun katsoo vanhahko nainen, jolla on ystävälliset kasvot. Olemme jalankulkuliikenteen alapuolella, ohitsemme kulkee ihmisiä raiteillaan ja raitiovaunuja reiteillään. Kukaan ei pysähdy, kukaan ei katso.

Nainen katsoo minua, muttei puhu mitään – emme jaa kieltä. Otan sämpylän kassistani ja ojennan sitä kysyvästi. Nainen ottaa sämpylän ja laittaa sen syliinsä. Otan muovikassista omenamehun ja kertakäyttömukin: yritän kysyä haluaako hän mehua. Kyllä hän halusi.

Suljen mehupulloa ja katselen ympärilleni. Olen päässyt jollekin näkymättömyysvyöhykkeelle. Ihmiset kiertävät meidät katsomatta, eikä kukaan katso pitkään edes sen jälkeen kun nousen.

Olo on outo, jotenkin tyhjä. Kävin hetkellisesti käymässä maailmassa, josta minulla on hyvin vähän ymmärrystä. En tiedä mitään romanikerjäläisten arjesta – en niistä iloista ja suruista joita näillä pääasiassa Bulgariasta tulleilla ihmisillä on. En tiedä mistä he aamulla tulevat keskustaan, enkä tiedä minne he illalla menevät. En ole varma tietääkö näitä asioita kukaan? Kenen asia tämä edes Helsingissä on?

Jatkan matkaani rautatieaseman Postitalon puoleiselle reunalle ja yllätyksekseni huomaan, että en ollutkaan äsken näkymätön. Minua kohti kävelee Iso Numero -lehden myyjä. Isoa Numeroa saa vapaasti myydä kuka tahansa joka on joko köyhä tai syrjäytymisvaarassa. Maailmalla lehden jakaminen on varsin yleinen tapa kerätä rahaa ja viime vuosina tämäkin ilmiö on rantautunut Suomeen.

Hän ojentaa lehteä, mutta kun kysyn ottaisiko hän mieluummin sämpylän, katoaa lehti
nopeasti kainaloon. Mies ottaa mehua ja se vähän mitä siinä samalla hänen puhettaan kuuntelen, tuntuu Suomen sanavalikoima koostuvan pitkälti eri tavoista sanoa Iso Numero.

Mies siirtyy syrjään ja luokseni tulee toinen Ison Numeron myyjä samalla rutiinilla. Noin kolmikymppinen nainen osaa muutaman sanan englantiakin ja hän pyytää rahaa kenkiin. Katson naisen jalkoja koristavia kesäisiä sandaaleita ja pahoittelen, etten voi nyt auttaa. Rahan sijasta olen jakamassa juustosämpylöitä. Tämä kohtaaminen palaa takuulla kummittelemaan kun illalla käyn nukkumaan.

Siirryn kohti Sokoksen kulmaa ja pohdin käsitystäni Ison Numeron jakajista. Olen aina ajatellut heidän olevan vielä vähän enemmän mukana elämässä, mutta katsellessani aseman nurkalla ruokailevaa miestä ja erityisesti kesäkenkäistä naista, en näe suurtakaan eroa kupilla kerjäämiseen. Nämä ihmiset eivät ole myymässä Isoa Numeroa lisätienestien toivossa. En usko heillä olevan muita tulonlähteitä. Vaan mitäpä minä tiedän.

Tein aamulla kymmenen sämpylää, joista söin ensimmäisen jo itse kotona. Laukkuuni mahtui vain yhdeksän, mutta toisaalta halusin olla varma että tarjoomukseni ovat syötäviä. Kai tämäkin on jotain vainoharhaa, jota länsimainen hyvinvointivaltion lapsi tuntee ilmaista ruokaa kohtaan: jos se on ilmaista, siinä on jotain vikaa – vaikka sen tekisi itse.

Neljännen sämpyläni annan Postitalon ja Sokoksen välissä istuvalle naiselle. Toisella kertaa istumatasossa käyminen ei enää jännitä, muutun vain hetkeksi maailmalle näkymättömäksi. Vai oletko silloin oikeasti näkyvä, kun yksi ihminen oikeasti näkee sinut, etkä vain ole osa talvisen kaupungin mustanpuhuvaa jalankulkijoiden liikennettä? 

Mehuni alkaa olemaan vähissä, joten käyn ostamassa Postitalon K-marketista lisää.

Viidennen sämpylän annan Lasipalatsin nurkalla päivystävälle vanhemmalle miehelle. Kysyn taas onko nälkä, johon mies vastaa: ”No English. Bulgaria.” Jaahas, en taida olla ensimmäinen nuorehko mieshenkilö joka häntä on koskaan käynyt jututtamassa. Hän katsoo minua epäluuloisesti, mutta ottaa sämpylän vastaan. Mehuakin hän suostuu ottamaan, mutta vähän varoen. Meillä ei ollut selvästi yhteistä säveltä.

Tilanne on oikeastaan ensimmäinen epämiellyttävä kokemus tällä reissulla. Olin etukäteen miettinyt kovasti sitä, että onko sämpylöiden jakaminen pelkkää laastaria rakenteellisiin ongelmiin? Näillä ihmisillä on taustallaan ongelmia, joita en osaa edes kuvitella. Huhut ihmiskaupasta ja kerjättyjen rahojen menemisestä järjestäytyneelle rikollisuudelle ovat arkipäivää, kun puhutaan romanikerjäläisistä. Minun pitäisi tulla paikalle kielitaitoisen ja koulutetun sosiaalityöntekijän kanssa, jolla olisi taskussaan rahoitus sopivaan projektiin ja… jotain. En minä tiedä. 

Poliisi ainakin väittää etteivät nämä ihmiset ole rikoksen uhreja. No,ovat he. Vaikkei kukaan heistä varsinaisesti hyötyisikään.

Romanialla ja Bulgarialla oli ennen EU jäsenyyttä yhtenä liittymisen ongelmana erikseen mainittu maiden käytös romanivähemmistöjään kohtaan. Nyt ne ongelmat kertautuvat sitten kaikkialla Euroopassa. Erityisesti kesällä Euroopan suuret kaupungit täyttyvät kerjäläisistä. Heitä on ainakin Helsingissä ja Turussa, kuulemma muuallakin. Talvella tilanne on toinen. Helsingissä ei tarvitse olla edes järin välkky tajutakseen, että kerjäläisiä on aika vähän ja he ovat päivästä toiseen samat ihmiset samoilla paikoilla. Kesäisin liian suuri ja Euroopanlaajuinen ongelma olisi kenties talvella käsiteltävissä, jos riittävä tahto siihen jostain löytyisi.

Kuudennen sämpylän annan vanhalle naiselle Sokoksen metron sisäänkäynnin edessä. Hänellä on mukiaan koristamassa Jeesuksen kuva. En saa selvää, onko kyseessä ikoni. En kehtaa pyytää katsoa tarkemmin. Hän sanoo kiitos ja alkaa syödä sämpylää välittömästi. Kukaan muu ei toistaiseksi ole käynyt heti ruokailemaan. Mieltäni lämmittää.

Seitsemännen sämpylän saa Stockmannin edessä istuva vanha nainen. Olen jo tottunut muuttumaan näkymättömäksi kerjäläisten vieressä, ja siksi yllätynkin kun naisen kuppiin ilmestyy yhtäkkiä rahaa – jopa kahdelta eri ihmiseltä. En oikein käsitä mikä tässä paikassa on erityistä, ennen kuin hetken katselen ympäröiviä ihmisiä. Hehän ovat turisteja! Kolmen Sepän aukio vetää kurjallakin kelillä ulkomaisia turisteja katselemaan Aleksanterinkadun jouluvaloja ja ottamaan pakollisia selfieitä. 

Siinä missä rautatieasemalla olin näkymätön, täällä kerjäläisiä katsovat edes turistit. He tuntevat sääliä tätä keliä ja siinä kerjääviä ihmisiä kohtaan. Ja ihan syystä.

Minulla on jäljellä kaksi sämpylää ja olen kiertänyt kaikki ne paikat jotka olen etukäteen käynyt tarkistamassa. Helsingin keskustassa ei ole oikein jäljellä muita hyviä julkisia jalankulkuliikenteen solmukohtia. Kesällä ehkä enemmän, mutta talvella ei.

Vaikka keskustassa paikat onkin jo kierretty, on Helsinkiä vielä jäljellä. Päätän lähteä keskustan ulkopuolelle katsomaan, josko metrolinjojen varrella olisi vielä jokunen ihminen, jolle leivän antaa. Onhan se teoriassa mahdollista? Eikö niin? Kuulostaahan se järkevältä!

En ehdi edes asemalle, kun kohtaan taas yhden Ison Numeron myyjän. Nuori tyttö, ehkä korkeintaan kaksikymppinen, jota ensiksi luulen kesäkenkäiseksi naiseksi, mutta tajuan pian yhdennäköisyyden johtuvan katsojasta. Minulla on huono kasvomuisti oman kulttuurini ulkopuolelta, ja vaikken olekaan aivan varma ovatko nämä Ison Numeron myyjät samaa Bulgarialaisten porukkaa, ei heitäkään ole naistenklinikalla synnytetty ja lapsena ev. lut. kirkkoon kastettu.

Tyttö hymyilee leveästi. Hänellä on mustuneet etuhampaat ja huomaan sen vaikuttavan arviooni hänen iästään. Voisiko hän olla nuorempikin? Ei missään nimessä alle 16 vuotias. Ehkä.

Metromatka Itäkeskukseen kestää pienen hetken. Itäkeskuksen metroasema on Helsingin metroliikenteen ainoa solmukohta ja siellä jos missä on paljon ohikulkijoita.  Tallinnanaukiolla minua odottaa keskustaa parempi keli. Sinänsä hyvä asia, en koskaan ole ollut mikään suuri myräkän ystävä. Lumisade ei kuitenkaan ole ainoa asia joka Itiksestä puuttuu, aukiolla ei nimittäin ole yhtään ihmistä kerjäämässä.

Häh? Ihmisiä on vaikka kuinka paljon, mutta kukaan ei istu kupin kanssa ovien ääressä. Outoa.

Minulla on kuitenkin vielä yksi sämpylä jäljellä, joten päätän katsoa tämän reitin loppuun asti, kerta tänne asti on tultu. Sosiaalisilla ongelmilla on tapana kasaantua, joten mennään katsomaan jos jollain huonomaineisella asuinalueella olisi myös joku, jolle antaa sämpylä. Otan suunnaksi vilkkaan metroaseman, jonka ympäristö on kuuluisa rosoisuudestaan – Kontulan.

Muistan nähneeni Kontulan metroaseman oven edessä paljon yhteiskunnasta poishiipuneita. Ihmisiä jotka juovat olutta, kinastelevat tai vaan ovat ja kuluttavat aikaa kun ei ole muutakaan paikkaa minne mennä. En muista nähneeni siellä koskaan kerjäläisiä, mutta äkkiäkös tuo selviää.

Nousen metroaseman liukuportaita ja edessäni odottaa tyhjä oviaukko. Täällä ei ole ketään. Katson vasemmalle ravintoloiden suuntaan ja näen tuttua levottomuutta, jonka tupakkalaki on tuonut suomalaisten kaljakuppiloiden edustoille. Mutta kerjäläisiä ei täällä ole.

Kello on jo 16.15. ja päätän syödä viimeisen sämpylän itse. Voisinhan minä sen jollekin muullekin antaa, mutta koska olen tänään syönyt viimeksi puoliltapäivin yhden sämpylän, ajattelen ansaitsevani nyt jo toisen. Kävelen sisälle Aapelin baariin, tilaan oluen ja syön hyvällä omallatunnolla.

Minulla oli tänään ihan hyvä päivä. Toivottavasti se oli sitä myös jollekulle toiselle.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti