6.1.2013

Päiväretki vanhaankaupunkiin

Villit huhut tietävät kertoa Jakartan vanhan nimen olevan Batavia. Kaupungin pohjoisosasta löytyy Batavian ajan keskusta, jossa siis vanhat eurooppalaistyyliset rakennukset reunustavat keskustoria. Päätin käyttää lauantaini tällaisen ihmeen todistamiseen.

Matka alkoi tylsästi Pasta Carbonaralla, sillä edellisenä iltana syömä tulinen Nasi Goreng oli sekoittanut vatsani täysin. Pohdin ensiksi jotta söisinkö kotinurkilla, vai kituuttaisinko nälkäisenä perille asti, mutta taksimatkan ensimmäisen 30 minuutin jälkeen totesin tehneeni oikean valinnan.



Ensitunnelma pohjoisesta oli aika kaoottinen. Liikenne on paljon hektisempää ja kadut kapeampia, mistä johtuen matkan viimeiseen kilometriin kului varmaan puolet ajasta. Noh, lopulta kuitenkin pääsin perille ja kyllähän se tori näkemisen arvoinen oli.


Vanha kaupungintalo, jossa toimii nykyisin historiallinen museo



Torista tuli jotenkin outo fiilis. Mietin kuumeisesti mistä tori minua muistuttaa ja hetken jälkeen se iski: merirosvo-folkloresta! Rakennukset, väritys, tykit, kaikki oli kuin suoraan Monkey Islandista! Tunsin itseni Guybrush Threepwoodiksi ilman miekkaa ja aikomusta ryhtyä mahtavaksi merirosvoksi.

Katselin vain rakennuksia ja chillailin, kunnes yhtäkkiä sellainen lukioikäinen poika pysäyttää minut ja kysyy, että saako hän ottaa kuvan itsestään kanssani. Outoa. Suostuin tietty ja pojan kaveri otti blackberryllä meistä kuvan. Jatkoin parisataa metriä eteenpäin ja yhtäkkiä sellainen seitsenhenkinen joukko (ehkä)lukiolaisia pysäyttää minut ja kysyy, että saavatko he haastatella minua. Kävi ilmi, että heille oli annettu tehtäväksi jutella ulkomaalaisen kanssa. Noh minä siinä sitten vastailin mitä erilaisimpiin kysymyksiin rennossa auringonpaisteessa. Lopulta hekin halusivat minusta kuvan, joten päätin ottaa heistä myös foton, jotta jotain todistusaineistoa jäisi näistä kohtaamisista.


Some very nice Indonesians. It was fun to chat.

Tapasin vielä yhden seurueen, joka kyseli vähän samoja juttuja, mutta lyhyemmin. Valokuva, have a nice day, kättelyä ja jatkoin taas matkaani. Pääsin varmaan seitsemän metriä eteenpäin, otin valokuvan vanhasta raunioituvasta rakennuksesta, kunnes matkani keskeytettiin taas. Hammashuollon tarpeessa oleva herra tuli kertomaan minulle Jakartan historiasta. Hän oli kuulemma toiminut englanninopettajana ja nykyisin hän toimii turistioppaana ja nukentekijänä (?).

Hän siinä sitten halusi puhua ikuisesti. Kyllästyin kuuntelemaan ja puhuin vähän sen suuntaista, kuten että taidan tästä jatkaa matkaa jo, ja mitä ikinä ihmiset nyt sanovatkaan kun ystävällisesti haluavat lopettaa kanssakäynnin. Herrapa tähän sitten sanoi, että hän haluaisi vielä antaa minulle ilmaista tietoa nukeista. Kuulemma pitäisi kävellä minuutin päähän, takaisin torille. Noh, ajattelin pääseväni herrasta eroon ottamalla jonkin brosyyrin.

Kävelimme sen 200 metriä, varmaan alle minuutin matkan takaisin torille ja hän johdatti minut sisälle yhteen torinympäristön rakennukseen. Epäröin hyvän hetken ovella, mutta koska kyseessä oli avara ja oveton tila, näin mahdollisuuteni kääntymiseen eteisessä riittäviksi. Astuin sisälle ja herra odotti siellä varjonuken osia käsissään, vasemmalla istui länkkäripariskunta katselemassa vastaavanlaisen nuken tekemistä. Huojennuin, sillä kyseessä ei ollut ryöstömurha vaan jonkinnäköinen tapa jossa minulle lopulta yritettäisiin myydä askarreltu nukke. Siinä vaiheessa vaihdoin ystävällinen turisti -asenteeni muotoon ystävällinen, mutta päättäväinen.

”Ok, I thought you were going to give me a brochure or something, Im sorry but I have no time for this”

“No but it’s free”

“Even if it is, my time is limited, I’m sorry. Maybe another time”

“You want me to help you walk around and tell you the history?”


Okei, tässä vaiheessa alkoi ärsyttämään. Kuinka olin ollut niin typerä että käytin vähäisestä vapaapäivästäni näin paljon koijarille. Yleensä koijaritutkani on vahva, enkä jää turistiansoihin, mutta ne kolme lukiolaiskohtaamista selkeästi mursivat panssarini ja olin helppo kohde. Pysyin kuitenkin jämäkkänä.

”Maybe some other time, thank you but I will go now”

“You go? You want me to help you get a taxi?”

“No thank you.”

Käännyin kannoillani ja aloin kiertelemään korttelia uudestaan. Olin suunnitellut alun perin käveleväni vanhaan satamaan samalla, mutta sadekausi oli eri mieltä. Punnitsin siinä vaihtoehtojani ja totesin pikkuhiljaa kotimatkankin olevan ihan kelvollinen vaihtoehto. Tulen kuitenkin viettämään maassa puoli vuotta, eikä tämä tori nyt kuitenkaan ole mihinkään katoamassa. Vielä kun museoista kiinnostavin oli kiinni, niin totesin hitaan palaamisen olevan seuraavaksi ohjelmistossa.

Käveleskelin torilta poispäin, sillä sen ympäristössä taksin saaminen olisi vaatinut kaakkoisaasialaisia taksinhankkimiskykyjä, joten totesin tallustelun lähimailla sijaitsevalle ostoskeskukselle olevan todennäköisesti helpoin tapa allekirjoittaneelle saada kyyti.

Jouduin kävelemään ostoskeskuksen läpi päästäkseni sen eteen ja jossain välissä mukaani lyöttäytyi tosi hyvää englantia puhuva indonesialainen (ehkä, en oikein osaa tunnistaa eri aasialaisia toisistaan, mutta sanon mielummin indonesialainen kuin aasialainen). Hän kyseli suomalaisesta koulusysteemistä, siitä kuinka kauan olen indonesiassa jne. Sellaisia normaaleja kysymyksiä, joita täällä tuntuu jokainen kahvilan baristakin kysyvän länsimaalaisilta.

Ostoskeskuksessa oli muuten selkeästi maanläheisempi tunnelma kuin Mega Kuninganissa. Myyjillä, joiden valikoimiin kuului Indonesiassa käsittääkseni laittomia pornoelokuvia, silmät laajenivat suuriksi kun he näkivät länsimaalaisen. He pomppasivat pystyyn ja yrittivät innoissaan esitellä minulle ja indonesialaiselle keskustelukaverilleni tuotteitaan innolla, jota en ole varmaan nähnyt 1990-luvun alkupuolen Tallinnan Merekeskuksen myyjien jälkeen. Ensimmäistä kertaa tässä maassa tuli sellainen fiilis että kohta lähtee lompakko, kännykkä ja munuaiset jos ei niistä pidä kiinni.

Anyway, pääsin ulos ja juttelimme siinä samalla kun odottelin taksia. Kesken lauseen näin taksin ja hyvästelin hänet pikaisesti. Noh, tämä keskustelu ei olisi päätynyt tänne blogiin kyllä lainkaan, ellen tuntia myöhemmin Mal Ambassadorissa Mega Kuninganissa olisi törmännyt samaan heppuun uudelleen. What luck. Juttelimme hetken, hän kysyi minulta puhelinnumeroani, jonka annoin ja jatkoimme molemmat omiin suuntiimme. Muutama minuuttia myöhemmin alkoi rattaat raksuttaa. Hetkinen, yritettiinköhän mua just pokata?

2 kommenttia:

  1. Nyt saatana! Mitä niistä aasialaisista tytöistä puhuttiin! Vai hetkinen, oliks se poika? Jos oli, niin keep going, hyvä jos saadan jotain queer-otetta tähän meidän perhekuntaan joltain taholta.

    VastaaPoista