Ensimmäinen kuukausi.

Oho, ensimmäinen kuukausi onkin jo takana? Missäs välissä mä täällä näin kauan olen jo ollut? Kaipa sitä pitää jotain yleismaailmallisempaa sitten yrittää sanoa olemisestaan ja elämisestään.

Kaikki on oikeastaan mennyt todella kivasti. Ensimmäisten päivien tavoitteena oli elossa pysyminen, mutta nyt viimeaikoina olen jopa alkanut pohtimaan toisen, ehkä jopa kolmannen prioriteettiluokan asioita – triviaaleja juttuja kuten elämänlaatua. Ihan tuiki tavallinen oleminen, joka koostuu ongelmista kuten mistä saan ruokaa, alkaa olemaan jo pikkuhiljaa hallinnassa.

Ruoasta olen muuten pitänyt tosi paljon täällä. Nuudeli- ja riisiruokiin sekä uppopaistamiseen kiteytyy indonesialaisen keittiön syvin olemus. Olen ehkä vieläkin vähän varovaisempi syömisieni kanssa, kuin mitä olisi syytä olla, mutta ensimmäisen kuukauden olen onnistunut välttymään miltään vakavammalta. Koputan puuta. Välttelen edelleen kaikkea kypsentämätöntä, mutta en enää paniikinomaisesti. Vaikka Jakartassa ei ole paljoa nähtävää tai koettavaa, on täällä hillittömät määrät ostoskeskuksia joista kaikista löytyy suuret määrät mitä erilaisimpia ravintoloita. Painopiste on tietty aasialaisissa herkuissa, mutta kyllä kaikkea löytyy. Tänään bongasin jopa vegaaniraflan. Mikäli ei ole pelkkää porsaanlihaa syövä possufiili, niin nälkä ei Jakartassa yllätä. 

Milläs koristeltais meidän kahvila? Mites ois punainen mylly ja suihkulähde?

Mutta asiaan: ei elämä pelkkää olemista, syömistä ja totuttelua ole. Työt antavat aivan erilaisen rytmin arkeen, sillä kahta samanlaista päivää toimistolla ole vielä toistaiseksi tullut vastaan. Mikäli olisin tullut tänne tekemään harjoittelua liukuhihnaverstaassa, saattaisin olla ällä hetkellä aika tyytymätön. Tosin, en nyt täysin tyytyväinenkään voi olla, kun jatkuva epätietoisuus toimintatavoista, metodeista, kontakteista jne. luo ahdistavan riittämättömyydentunteen lähes päivittäin. Yritän tietty ajatella sen olevan opettelun perimmäinen luonne – tuntea itsensä siis jatkuvasti huonoksi – mutta ei sen kyllä niinkään pitäisi mennä. Pitäisi ymmärtää jokaisen ongelman opettavan ensi kerralla toimimaan vastaavan ongelman ilmetessä, mutta mitäs kun seuraavaa kertaa ei näin lyhyessä harjoittelussa edes todennäköisesti tule, eikä Jakartan kaltaista toimintaympäristöä ole toista? Tästä syystä harjoittelijoiden perehdytykseen ei yleensä edes kannattaisi panostaa…

Noh, töistä nyt kuitenkin olen pitänyt hyvin paljon. Siis vilpittömästi. Niin kivaa kuin aurinkolasien myyminen, lähetysdokumenttien kirjaaminen tai museo-opastus saattoikaan olla, on tämä sillä ehdottomasti paras homma jossa olen ollut. Ainakin kategoriassa ”tästä maksetaan”.

Josta tulikin mieleeni. Luulisi että kun saapuu kaupunkiin, jossa hyttyset levittävät denguekuumetta, tulvii, liikenneruuhkat ovat järkyttäviä ja kulttuuririentoja ei oikeastaan ole, valittamisen aiheita löytyy paljonkin? Minulla on kuitenkin vain yksi asia josta valittaa: harjoittelutuen puute.

Työelämävalmennus on monimutkainen ja epäselvä kokonaisuus kaikin puolin. Työsuhdetta ei muodostu, lomapäiviä ei kerry ja palkan sijaan valmennettavalle maksetaan tukea joko KELAlta tai työttömyyskassasta. Valmistuin 14.11.2012 ja ilmoittauduin työttömäksi työnhakijaksi seuraavana päivänä. Paperisodan jossain vaiheessa (ehkä joulukuun puolella, en muista enää), sain dokumentit siihen malliin kasaan, että sain haettua sitä KELAn tukea. En muista tarkkaan koska paperit laitoin sisälle, ei sillä niin väliä, mutta viikkoa ennen lähtöä maailmalle sain pyynnön esittää lisätodistuksia tai hakemukseni hylättäisiin. Nice.

En ole aivan varma miten olisin toiminut jos kirje olisi tullut viikkoa myöhemmin. En oikeastaan edes halua ajatella sitä. Kävin kuitenkin esittämässä todistukset ja kaikki meni sinänsä hyvin. Tämän jälkeen ei ole kuulunut mitään. Olen vakaasti sitä mieltä, että kaikki pitäisi olla kunnossa ja mitään epäselvää ei ole, mutta on se silti mälsää odotella päätöstä korvausten myöntämisestä toisella puolella maapalloa. Etenkin kun päätös opintotuen takaisinperinnästä marras- ja joulukuulta (vahingossa maksoivat ylimäärisen kuukauden) kyllä tuli nopeasti ja ajallaan.

Joten käytännössä olen ollut kolme kuukautta ilman mitään tuloja, joista viimeisen Indonesiassa työharjoittelussa! Kuvaisin olotilaa hieman harmistuneeksi. Tiedän kyllä ettei tämä KELAn vika ole, papereiden käsittelyssä kestää kauan ja kaikki palvelu, jota lafkasta olen saanut, on ollut ensiluokkaisen hyvää. Mielestäni systeemiä ei silti pidä puolustaa loputtomiin, jos sen ongelmien vuoksi saattaa ihminen joutua tällaiseen tilanteeseen kuin mihin minä nyt olen joutunut. Sosiaaliturvajärjestelmä nykymuodossaan saattaa jättää pakotetussa köyhyydessä eläneen opiskelijan ilman mitään mahdollista kykyä elättää itseään, mikäli ei aloita välittömästi töissä opintojen jälkeen. Visalasku kasvaa.

Mutta, sentään meillä on sosiaaliturva. Kävelin tänään kauppaan ja ostin about kympillä itselleni viikon aamiaistarpeet. Menomatkalla tapasin joukon kerjäläislapsia ja heitin heille muutaman kolikon. Odottelin valojen vaihtumista, kun lapset samalla piirittivät minut, odottaen tietty lisää. Näytin käsilläni ettei enempää ole – olisi ollut, muttei taskunpohjalla vaan lompakossa. Lapset siitä katosivat pikkuhiljaa, muutaman vielä osoittaessaan suutaan edessäni, toivoen lisää. Viimeisenä jaloissani seisoi varmaan noin viisivuotias lapsi, joka esitteli minulle leveän hymyn kanssa juuri hänelle antamaani 200 rupian kolikkoa. En oikein tiennyt miten sitä tulkita: halusiko hän lisää, oliko hän onnellinen rahasta vai pitikö hän lahjoitustani vitsinä? Se 200 rupiaa on nimittäin puolitoista senttiä euroissa.

Häpesin, sillä ovat rahaongelmani kuinka huonoja tahansa, eivät ne ikinä ole verrattavissa niiden lasten rahahuoliin. Häpeän oikeastaan edelleen.