19.9.2018

40/50 Jää

Ulla-Lena Lundbergin Jää taitaa olla listani viimeinen Finlandia-voittaja. Mikäli tekisin palkittujen teosten arvosanoista käyrän, se varmastikin näyttäisi ylioppilaskokeiden arvioinneista tutulta Gaussin käyrältä. Superhyviä ja superhuonoja on vain vähän, valtaosan sijoittuessa sinne jonnekin ihan OK:n tienoille. Tämä viimeinen romaani on tosin sieltä paremmasta päästä.

En oikein keksi hyvää verrokkia Lundbergin kielelle. Se on hyvin tarkkaa arjen kuvailua, mutta samaan aikaan jotenkin satumaista. Herää mielikuva kertojasta, joka seisoo huoneen nurkassa selostamassa elämän yksityiskohtia, välillä kelaten tapahtumia eteenpäin, juoksutuksen niin vaatiessa. ”Eeli istui sohvalla kirjoittamassa arviotaan. Lattialla Reijo-koira yritti kiinnittää Eelin huomion itseensä. Lähdettäisiinkö jo ulos? Hän kuitenkin tiesi paikkansa ja osasi odottaa isännän kirjoituksen päätöstä.”

Tästä kirjasta tekisi ihan tosi paljon mieli kuvailla juonta, mutta enpä sitä tee. Luin jälkikäteen jonkin Goodreadsin arvion, jossa ensimmäisessä lauseessa kerrottiin kirjasta ihan liikaa. Ymmärrän kyllä senkin lähestymistavan, sillä tässä kirjassa on selkeä juoni, eikä se ole mikään arkinen kuvaus pienestä pätkästä ihmiselämää, kuten aluksi kuvittelin.

Jää on salaa tosi fiksu kirja. Se onnistuu luomaan hyvän asetelman ja kertomaan elämästä ja ihmisistä paljon enemmän, kuin mitä lukija ehkä aluksi tajuaakaan. Sitä suuremmalla syyllä nyt haluaisin kertoa juonesta. Sanotaan vaikka sen verran, että kirjan alussa lukija kuvittelee lukevansa tapahtumista, mutta lopussa tajuaa oppineensa ihmisyydestä. Oliko tarpeeksi epäselvästi sanottu?

Mutta: eihän tämä ole yhtään minun profiilini kirja! Siinä ei ole sitten niin ainoatakaan vampyyriä, ei räjähdyksiä, eikä avaruusaluksia kartoittamassa menneitä kulttuureja kaukaisessa tulevaisuudessa. Jää kertoo ulkosaariston luotojen pappilasta. Voinko minä muka hyvällä omallatunnolla suositella tätä kirjaa?

Helposti.

Ulla-Lena Lundberg: Jää ****
Lue lisää

11.9.2018

39/50 On the Road

Jack Kerouacin On the Road on listani klassikoista ainoa, jonka olen itseasiassa aloittanut jo kerran. Pääsin ensiyrittämälläni sivulle 16 ja jätin kirjan kesken. En muista miksi näin kävi. Kirjan on sanottu peilaavan beat-sukupolven henkeä ja kiteyttävän sodanjälkeen eläneiden nuorten miesten päämäärättömyyden tuntoja modernisoituvassa maailmassa. Jonnekin pitää päästä – olennaista on liike, ei päämäärä.

On the Road on hyvin kuuluisasti omaelämänkerrallinen ja se kertoo Kerouacin matkoista William S. Burroughsin, Allen Ginsbergin ja Neal Cassadyn kanssa. Jos tämä nyt spoilasi sinulta romaanista liikaa, niin toivotan onnea sinne kiven alle, jossa et ole onnistunut kuulemaan mitään 60-vuotiaasta kirjasta. Teos on yksi suuri mielenmaisema päämäärättömyydestä, joka saavutetaan kuvailemalla yksityiskohtaisesti road-trippien pienimpiäkin yksityiskohtia.

Noh, eipäs taas kierrellä, vaan mennään asiaan. On the Road ei ole kestänyt aikaa. Siitä voi edelleen saada irti paljonkin iloa ja aivan käsittämättömän matkakuumeen. Samaan aikaan se on kuitenkin homofobinen, misogynistinen ja vähän rasistinenkin. Teoksesta nauttii parhaiten jos on valkoihoinen, hetero, taiteilijasieluinen mies, joka ei juuri välitä muista kuin itsestään. Jos pystyt samaistumaan kusipäisesti käyttäytyvien aikuisvauvojen vaikeilulle, saatat tuntea myötätuntoa myös On the Roadin henkilöiden ongelmia kohtaan.

Samalla on myönnettävä, että kirjassa on muutama kohta joka sai ajattelemaan. Erityisesti loppupuolella on hetki, jolloin päähenkilö katselee vanhoja valokuvia ja miettii, kuinka tulevat sukupolvet tulevat katsomaan pysähtyneitä kuvia ja näkemään menneisyyden ihmisten elämän niinä rauhallisina hetkinä, joita studioissa kuvatut otokset esittävät. Kauniiden kuvien takana ei näy eletyn elämän monimutkaisuus ja valintojen vaikeus. Se vaikeilu ei välity muuten kuin tämän kirjan tyyppisten ikkunoiden läpi.

Yksi asia pitää mainita: teoksessa on vahva nostalgian tuntu. Kerouac vie tarinaa eteenpäin jatkuvasti imperfektissä, ikään kuin muistellen kaikkia menneitä tapahtumia kaiholla. Jossain vaiheessa teosta lukija tosin tajuaa, ettei kukaan voi muistaa kaikkea näin tarkkaan – mutta annettakoon se anteeksi. Minua vähän harmittaa, että luin tämän teoksen Bob Dylanin muistelmien jälkeen. Kirjoissa on nimittäin hyvin paljon samaa, sillä merkittävällä erolla, että Kerouac väittää muistavansa kaiken, kun Dylan taas ilmiselvästi ei enää muista.

On the Road on ennen kaikkea nostalginen teos, joka kannattaa lukea historiallisena lähdeteoksena beat-runoilijoiden mielenmaisemasta. Mutta mikäli kirja ei olisi kuulunut kirjaprojektini lukemistoon, olisin jättänyt sen kesken toistamiseen. Tämä kirja on parempi ideana kuin mitä se on luettavaa.

Jack Kerouac: On the Road **
Lue lisää

2.9.2018

38/50 Huorasatu

Mä olen sanonut tämän joskus ennenkin tämän blogin sivuilla, mutta toistettakoon se nyt uudelleen: mä en ole kauhean hyvä social justice warrior. Sortorakenteet eivät näyttäydy mulle automaattisesti kovinkaan kirkkaina, vaan joudun opettelemaan näkemään niitä. Mitä nuoremman version minusta on aikanaan tuntenut, sitä suuremmalla todennäköisyydellä mua pitää vähän junttina. Tämä ei ole kasvatuskysymys, vaan pikemminkin identiteetin hidasta muodostumista.

Anyway, tämän vuoksi mua on aina vähän puistattanut verkon tasa-arvokeskustelut, joissa tuomio tulee nopeasti ja se on lopullinen. Kerran kun olet valkoihoinen cis hetero scum mies, niin sitä kyllä sit olet aina. Verkossa käytävässä tasa-arvokeskustelussa ei ole annettu tilaa oppia ja kasvaa, ellei oppimista ja kasvua tapahdu täydellisen keskustelukumppanin murskaamisen kautta.

Miten tämä sitten liittyy Laura Gustafssonin vuonna 2011 ilmestyneeseen esikoisromaaniin Huorasatu? No ihan tosi paljon, tietenkin.

Huorasatu on todella erikoinen kirja. Sen juoni on aivan päätöntä dadaa, jossa tapahtumien sattumanvaraisuus ja juonen mielipuolinen eteneminen palvelevat lähinnä tarkoitusta. En tiedä miksi kirja on kirjoitettu, mutta se tuntuu siltä, kuin kirjailija olisi ollut lopen kyllästynyt viihteen yksipuoliseen naiskuvaan ja pyrkinyt ajamaan kaikki normit ja muotit kerralla konkurssiin.

Gustafssonin kirjan naiset ovat patriarkaatin rooleissa, mutta ottamalla ne omikseen, he samalla muokkaavat naisen roolin uudelleen. Vai ottavatko? Onko tässä taas mies katsomassa naiskirjailijan teosta ja yrittämässä selittää mitä nainen voi ja ei voi tehdä? Miksi naisen pitäisi yleensäkään ottaa mitään roolia ja muokata niitä? Miksei nainen voi vain ”olla” niin kuin miehetkin ovat.

Jep. Kuten sanoin, olen huono SJW. Yritän miettiä vasta-argumentin ennen kuin ensireaktioni on muodostunut edes loppuun. Jonathan Haidtin termistöllä varmaankin ohjastajani yrittää vaikuttaa elefantin suuntaan, ennen kuin elefantti on edes päättänyt suuntaansa (jos tämä viittaus meni ohi, niin siinäpä sinulle hyvä syy lukea The Righteus Mind).

Huorasatu on jännä kirja. Yritin miettiä, että mitä se muistuttaa ja mieleeni tuli kaksi miesverrokkia: Chuck Palahniukin Fight Club ja Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja. Kaikissa teoksissa on jotain rosoista ja alkukantaista, joka ei kumarra sääntöjä, eikä niiden kielellä ei ole yhtä paljon väliä kuin tarinalla. Huorasatu eroaa kolmikosta tietysti siinä, että se kertoo naisista ja koska sen sanomalla on merkitys.

Mitäs jos Laura Gustafsson olisi kirjoittanut Huorasadun sijasta Juoppohullun päiväkirjan, mutta juopon Juhan sijasta kirjassa olisikin seikkaillut juoppo Laura? Olisinko halunnut nähdä siinä silloinkin feministisen sanoman? Projisoinko minä tässä oletuksia kirjaan, jonka sanoma on, että oletuksien yläpuolelle voi ja pitää voida nousta?

Äh, en pääse tässä puusta pitkälle. Sanottakoon vielä loppuun, että juonivetoisen kerronnan ystävänä en saa nautintoa kirjoista, joiden juoni on ihan älytön. Sitä tuskin kukaan voi kieltää, vaikka kokemustani Huorasadusta muuten lähtisikin haastamaan. Annan yhden pisteen juonelle ja toisen sille, että tämän varmaan pitäisi saada enemmän pisteitä.

Laura Gustafsson: Huorasatu **
Lue lisää