9.12.2013

#FILTH

Musta on tullut vähän laiska elokuvissa kävijä. Pääasiallinen syykin tälle on tiedossa – elokuvalippujen hinnat. Pääkaupunkiseudulla sentään on silloin tällöin esityksiä Orionissa, Andorrassa, Bio Rexissä tai Kino Engelissä, mutta mikäli mieli tekee uutuuselokuvia, paras veto on useimmin odottaa ”video-ensi-iltaa”. Nyt kuitenkin taskunpohjalla polttelivat sarjaliput ja Turusta tullut vierailija ehdotti kotitaloudellemme elokuvailtaa, joten päätimme viettää iltamme elävissä kuvissa. Esitykseksi valikoitui pätkä nimeltä Filth.


Herran vuonna 1996 nelikymppinen engelsmanni Danny Boyle ohjasi rujosti trippailevan kuvauksen edinburghilaisnuorten huumekokeiluista, pahasuisen skotin Irvine Welshin romaanin pohjalta. Trainspotting nosti maailmanmaineeseen lähes koko tekijäkatraansa: ohjaaja Boylen, Welshin ja näyttelijöistä erityisesti hurmaavan Ewan McGregorin ja jo tähteyden rajamailla roikkuneen Robert Carlylen. Trainspotting oli 1990-loppupuolen sukupolvikokemus. Siinä yhdistyi suhteellisen täydellisesti brittien musiikkiskene, nuorisokulttuuri, räävitön kieli ja päämäärättömyys. Danny Boyle on jo ilmoittanut jatko-osan ilmestyvän 2016, odotamme siis jännityksellä.

Ilman Trainspottingia ei olisi koskaan syntynyt Filthiä. John S. Bairdin ohjaamassa pätkässä on samoja tekijöitä hyvin vähän, näyttelijä Shirley Henderson ja kirjailija Welsh kait lähinnä. Henkisesti elokuvat ovat kuitenkin hyvin lähellä toisiaan.

Lähdemateriaalina Welshin kirjat tuskin antavat tekijöilleen paljoa liikkumavaraa. Huuruiset kertomukset aineidenkäytöstä pakottavat kerrontatyylin tietynlaiseksi. David Fincher ei voinut tehdä Chuck Palahniukin Fight Club kirjasta Brokeback Mountainia, eikä Filthin John S. Baird pystynyt irtaantumaan Boylen käyttämästä kerrontatavasta omassa Welsh tulkinnassaan. Uskon Bairdin pohtineen tätä ongelmaa ja päätyneen hyvin Tarantinomaiseen ratkaisuun: kopiointi on suurin imartelun muoto.

Filth muistuttaa Trainspottingia elokuvana jossain määrin. Molemmissa on todella hyvä musiikki, teemat ovat samat, päähenkilöt oudon samaistuttavia (ottaen huomioon, no, kaiken) ja pääosassa nähdään Jotain McJotain.

Filth kertoo James McAvoyn esittämästä poliisista Bruce Robertsonista. Päänsekoittamisesta nauttiva Robertson on rasisti, misogynisti, inhottava ja häikäilemätön kusipää, jonka tekemiset ja sanomiset eivät jätä epäilyksen varjoa sille, että Edinburghin poliisi ei ole rahoittanut tätä elokuvaa. Elokuvan jännite selviää alussa, Robertsonin piirissä yksi etsivä ollaan ylentämässä ja Robertson aikoo tehdä kaikkensa ollakseen juuri hän.

Bairdin kerrontatapa on erittäin tehokas. Tapahtumat kulkevat Robertsonin kautta ja katsoja pääsee mukaan elämänsä kyytiin, sata lasissa painavan skotin reppuselkään. James McAvoy tekee, sallittakoon kliseet, elämänsä roolityön. Tai oikeastaan, James McAvoy tekee tämän, edellisen ja kaikkien muiden karman kiertojen ja sielun kiertokulun roolityöt kerralla. Eikö TÄMÄ MIES muka mielestäsi vaikuta henkilöltä, jota voisit kuvitella yhdeksi viime aikojen pahimmin vinksallaan olevaksi poliisiksi? Usko pois, sitä hän on.

Filth on älyttömän tehokas leffa. Ehkä eniten siksi, koska en pysty erittelemään sen tehokkainta osaa. Juoni on yllättävänkin hyvä, vaikka keskivaiheilla elokuvaa saattaa katsoja tätä epäilläkin. Kerronta on mahtavan vahvaa. Roolisuoritukset ovat paitsi hyviä, myös uskottavia. Niin, ja kerta kyseessä on Irvine Welsh filmatisointi, pitää käsitellä erikseen myös sitä päihteiden maailmaa.

Päihteitä käsitellään yleensä elokuvissa yhdellä kahdesta kliseestä. Ne joko ovat turmiollisia Pandoran lippaita tai superkivoja nuoruuden merkkejä. Näennäisiä harmaita alueita nyt on onneksi lähes elokuvassa kuin elokuvassa, mutta pääpiirteittäin asia on edelleen näin. Pahojen päihteiden esimerkkielokuvana toimikoot vaikka Kaamea Kankkunen –leffat, jossa jo yhdet oluet rantahietikolla saattavat sankarit tatuoimaan kasvojaan ja sekaantumaan mafiasotiin. Positiivisia päihdekokemuksia näkee taas lähinnä teinikomedioissa, joissa ne mahdollistavat kaikkien aikojen bileet, tai synkissä draamoissa, joissa ne tekevät hahmoista monisyisempiä (muttei lainkaan heikompia).

Filthissä päihteet tekevät vähän kaikkea: ne ovat kivoja ja turmiollisia, petollisia ja lohduttavia, vaarallisia ja vaarattomia. Tarina sijoittuu maailmaan, jossa erilaisia aineita käytetään luontevasti ja paljon, mutta ne eivät ole mikään erillinen tehokeino. Filth on aivan tolkuttoman epäuskottava elokuva monessakin mielessä, mutta sen sisäinen maailma on uskottava ja omassa mytologiassaan virheetön. Ovatko päihteet sitten Filthissä hyviä vai pahoja? No jos pitäisi valita, niin pahoja. Mielummin sanoisin kuitenkin, että Filthin maailmaa ei ole ilman päihteitä.

Seurueemme poistui Tennispalatsista varsin yksimielisenä elokuvan sisällöstä: emme tienneet oliko elokuva huumemyönteinen vai vastainen, emmekä olleet ihan varmoja oliko elokuva komedia vai ei. Sen sijaan kaksi asiaa oli ilmiselvää: James McAvoy ansaitsisi roolistaan kultaisen jampan ensi keväänä ja mahdollisimman monen tulisi nähdä Filth elokuvissa, jotta Finnkino jatkossakin näyttäisi muitakin elokuvia, kuin kuutta eri 3D versiota lasten animaatioista.

Minä pidin tästä elokuvasta enemmän kuin Trainspottingista. Väitänpä pätkää jopa vuoden parhaaksi elokuvaksi.

Filth, ****1/2


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

10/121 Neljäkymmentä vuotta

Huhtikuun yhdestoista 1984 Hyvinkään keskussairaalassa syntyi eräs Eeli Wördman, joka häviävän hetken ajan oli maailman nuorin ihminen. Nelj...