Ihan normaali työviikko

Kotoa kysellään jatkuvasti työnkuvastani. ”Mitä sä siellä teet?”, ”Mitä siihen sun työnkuvaan kuuluu?” jne. jne. Noh, ajattelinpa sitten kertoa vähän taustaa menneestä työviikosta.

Tosiaan, kuluneella viikolla tuli eduskunnan ulkoasiainvaliokunta (tai siis osa siitä, mutta kutenkin. jatkossa muuten UAV) tutustumaan Jakartaan. Indonesia keikkuu erilaisilla listoilla kasvavista talouksista ja houkuttelevista sijoituskohteista aina siellä kärkipäässä. Ihan hyvähän tällaisessa paikassa siis on käydä tutustumassa. Suurlähetystöllä oli ollut ilo askarrella heille ohjelmaa kolmeksi päiväksi: keskiviikolle, torstaille ja perjantaille.

Jos väittäisin hypänneeni liikkuvaan junaan tämän vierailun kanssa, valehtelisin. Hyppäsin pikemminkin liikkuvaan avaruusalukseen tai muuhun vastaavaan täysin vieraaseen ympäristöön, täysin vailla mitään käsitystä siitä mitä on tapahtunut ennen ja mitä tapahtuu jälkeen. Kahden viikon harjoittelu maassa ei vielä varsinaisesti ollut kouluttanut minusta ammattilaista valiokuntien vierailukäyntien suhteen. Löysin kuitenkin itseni tiistai-iltana lentokentältä odottamassa UAV:ta saapuvaksi. Eipä siinä mitään, fake it till you make it.

Sellaista pientä säätöä oli heti alusta asti: kulkuvälineeksi tilatun minibussin kuljettajalla ei selkeästi ollut homma hanskassa. Hepun kyvykkyys toimia Jakartan kaltaisessa kaupungissa ammattikuskina ei kyllä ollut tehtävän vaatimalla tasolla. Edustuston autonkuljettajan ilmaisu ”kokematon” on mielestäni vähän ehkä liian kiltti kuvaamaan häntä. Kuitenkin, kuljettajasta huolimatta, saimme delegaation Jakartan keskustaan hotellille aivan aikataulussa. Nopea check-in, pikainen viikon ohjelman läpikäynti konferenssihuoneessa ja sitten pääsin kotiin.

Heräsin yöllä viideltä viiltävään vatsakipuun. Jee, ensimmäinen vatsapöpöni Indonesiassa! Nappasin kaksi imodiumia, maitohappobakteerin ja painuin takaisin unille toivoen parasta ja peläten pahinta. Muutamaa tuntia myöhemmin, kun varsinainen herätys tuli, oli oloni lähinnä epämukava. Onneksi kuitenkaan en aistinut lämmön nousua tai akuuttia tarvetta oksentaa, joten kerta jo kerran elämässäni olen saanut sairaalassa kolme yötä viettää mahabakteerin uhrina, itsediagnosoin itseni kykeneväksi menemään töihin.

Keskiviikko muuten meni ihan ohjelmallisesti hyvin. Valiokunta kävi vierailemassa Indonesian edustajainhuoneessa paikallisen ulkoasiainvaliokunnan luona. Kuuntelin keskustelua maiden suhteista, indonesian poliittisesta tilanteesta ja sen sellaisesta. Lähinnä keskityin ottamaan kuvia ja kirjaamaan keskustelun pointteja ylös. Mielestäni se oli aika tavallista liturgiaa, mutta UAV kehui kokousta jälkeenpäin. Siitä suunnistimme lounaalle kuuntelemaan suomalaisyritysten bisnesmahdollisuuksista Indonesiassa, ja tätä seurasi indonesialaisen politiikan supertähden, ulkoministeri Marty Natalegawan tapaaminen ulkoministeriössä.

Illan viimeinen ohjelmanumero oli illallinen ravintola Skyessä. Sinänsä ihan kelvollisen ja mielenkiintoista keskustelua sisältäneen illallisen jälkeen edustajat katosivat tahoilleen. Itse kuljin pienen otannan kanssa ravintolan ruokapuolelta terassille, sillä halusin ottaa pari kuvaa kaupungin korkeimmalta terassilta. Ennen kuin ehdin nappia painaa, tuli viereeni turvamies ilmoittamaan ettei kuvaa saa ottaa. Katsoin kun vieressäni joku heppu otti kuvaa toisesta hepusta, samaa taustaa vasten Iphonellaan. Käytiin seuraava keskustelu:

”Sorry sir, no photo.”

”Okay, but he’s taking a photo?”

“Yes, but no object.”

“Excuse me?”

“No object, you understand?”

“No.”

“No object.” 
 
Ymmärsin keskustelun tulemaan jäämään torsoksi joten aloin laittamaan ärtyneenä kameraani takaisin laukkuun.

”Okay, whatever. But he is still taking a photo.”

“Yes, but you understand?”

“No, I do not understand but I’m tired of talking to you”

Vatsatautisena, 11h työpäivän jälkeen en enää jaksanut olla mukava. Harmitti kyllä jälkeenpäin että olin niin tyly. Hän kyllä tosin nauroi kommentilleni, mutta ei se silti oikeuttanut sanomisiani. Jälkeenpäin ajattelin, että näinköhän idea olikin siinä, että kameralla jossa on objektiivi, ei saanut ottaa kuvia. Ei hänkään kyllä sitä mitenkään erityisen selkeästi tuonut esiin, sillä ”No object” kommenttiaan hän aina vahvisti osoittamalla terassin reunaa. No joo, whatever. Pokkarikamera sitäpaitsi...

Torstai alkoi aikaisin. Lähdin kotoa siinä seitsemän pintaan, sillä ensimmäisenä ohjelmanumerona päivälle oli varattu käynti valtaisalla Sentulin rauhanturvaajien koulutusalueella, noin tunnin ajomatkan päässä Jakartasta. Mahani oli edelleen vähän inhottavan tuntuinen, mutta heti aamusta kävi selväksi, että vatsaongelmat tulisivat olemaan päivän pienin murhe.

Jakartaan oli annettu jo maanantaina tulvavaroitus ja aamulla taksikuskin eksyessä matkalla hotellille (jota muuten pidän pienoisena ihmeenä: lähes suora tie), pääsin näkemään veden olevan nousemassa. Aallot iskivät auton pohjaan, mutta liikenne kulki silti. Tässä kaupungissa on tulvinut ennenkin, eikä veden nousu vielä saa ketään paniikkiin. Lähtiessämme hotellilta, näimme kuinka vettä oli keskusaukiolla suurin piirtein nilkkaan asti. Ei mitään järkyttävää vielä, olin nähnyt tässä kaupungissa tämän parin viikon aikana pahempaakin.

Ei kai kaikki mun kuvat oo taksin ikkunasta?

Välikommentti: En viitsi kauheasti kertoa tapaamisten sisällöistä, sillä mielestäni se ei a.) ole tämän blogin tehtävä ja b.) en ole mikään suuri ”behind the scenes” –tyylisen sensaatiohakuisen kirjoitustyylin ystävä. Mietin vähän, että viitsinkö edes kertoa valiokunnan ohjelmaa, mutta kerta aion siitä kuitenkin viikolla kirjoittaa edustuston nettisivuille jonkinnäköisen jutun, ja kerta valiokunnan puheenjohtaja Timo Soini mainitsi tapaamisista medialle itsekin, niin eiköhän siitä voi pääpiirteittäin jotain sanoa näin siviilibloginkin puolella. Ja varmaankin saan maanantaina haukut ja/tai ilmoituksen työelämävalmennuksen välittömästä purkamisesta, mikäli tämä teksti paljastaa liikaa.

Mutta, tämän sanottuani pitää vähän kommentoida ohjelman sisältöä: koko vierailun aikana oli kaksi sotavoimien tapahtumaa ja verrattuna kaikkiin muihin, olivat järjestelyt aivan ensiluokkaisen hyviä ja mielenkiintoisia. En osaa sanoa mitä mieltä indonesialaiset itse ovat puolustusvoimistaan, mutta ainakin mitä kokousjärjestelyihin tulee, voin tunnustaa että minusta tuli heidän faninsa. Kaikki oli miellyttävää ja hyvin mietittyä. Keskustelu oli maanläheistä ja sotilaat sekä kielitaitoisia että puheliaita. Kymmenen pistettä.

Sentulista lähdettiin takaisin Jakartaan. Seuraavaa kokousta isännöinyt indonesialaisen sijoitustoiminnan osapuoli toimi hyvänä kontrastina puolustusvoimille, sillä heidän järjestelyissään ei toiminut mikään. Ei tekniikka, ei tarjoilu, ei logistiikka, ei protokolla: ei siis yhtään mikään. Kesken tämän kokouksen alkoi kuitenkin se osuus UAV:n matkaa, josta valiokunnan puheenjohtaja Timo Soini kertoikin jo blogissaan.

Saimme viestin lähetystöstä, että yhden Jakartan joen tulvapato oli jouduttu avaamaan, kun vedenpinta oli kohonnut vaara-rajalle. Padon murtumisen, ja täten Jakartan muuttamisen pysyvästi lahdeksi sijaan, oli pato avattu ja päästetty vesimassat keskustaan. Pahimpana ydinkeskustan tulva-alueena oli erittäin keskeinen Thamrinin aukio, jonka laidalla sijaitsi muun muassa se hotelli, johon UAV oli majoitettu.

Voi paska.

Lottosimme kokouksen päätteeksi pihalla kuljettajien kanssa kuvioita. Oli kuulemma olemassa mahdollisuus, että minibussin maavara riittäisi vesimassan ylittämiseen. Matkasimme keskustaan vain todetaksemme, että vettä oli suurin piirtein aikuista miestä vyötäröön asti. Ei siitä millään minibussilla yli päässyt. Seuraavana ohjelmanumerona oli vastaanotto suurlähettilään residenssissä, jonka alkuun ei itse asiassa ollut enää kuin vähän päälle tunti. Totesimme fiksuimmaksi vedoksi, ylityksen järjestämisen sijaan, viedä delegaatio residenssille jo etukäteen ja alkaa sieltä käsin yrittää hallita tätä kaaosta.

Ensimmäinen suurlähettilään vastaanottoni. Olin vähän ajatellut että se menisi erilaisissa kuvioissa. Olin kyllä avokilta kuullut etukäteen pelotteluja siitä, kuinka vastaanotot eivät henkilökunnalle ole muuta kuin pidennettyjä työpäiviä. En kyllä silti ihan odottanut tätä, enkä myöskään usko hänen tarkoittaneen mitään tällaista.

Seurasin tilanteen kehittymistä mediassa aluksi melko tarkkaan, mutta siinä vaiheessa kun tieto veden todennäköisestä nousemisesta vielä perjantainakin tuli, jäi median seuraaminen. Kaiken lisäksi edustuston kuljettaja oli löytänyt pitkän kiertotien keskustan hotellille, joten pystyisimme siirtämään delegaation pois. Ehdin minä facebookkiin kirjoittaa aiheesta ja ehdin melkein kommentoidakin kerran. Muuten siinä sitten arvottin. Oma roolini oli olla ylimääräinen korva, käsipari, puhelimella soittaja ja muistilappu, siinä vanhempien ja kokeneempien työntekijöiden hallitessa kaaosta. ”Varataan hotellista kaksi huonetta, eikun toisesta saikin huoneet kaikille, perutaan kaksi huonetta, ilmoitetaan nykyiselle hotellille jne. jne.” Vaikka sen puoleen, se minun roolini on vielä vähän kaikessa: istu vieressä ja kanna kasseja - kysele ja yritä oppia muilta.

Yhtä vajaa kaikki oli järjestettävissä. Nopealla aikataululla saatiin kaikki kuljetuksista, seuraavan päivän ohjelmistomuutoksista ja hotellinvaihdoksista hoidettua. Ainoa asia, jota ei pystytty hallitsemaan, oli se sade. Veden pinta kohosi, eikä muutaman tunnin päässä odottanut siirtyminen residenssiltä hotellille ollut mitenkään ihana asia odottaa. Kukaan ei tiennyt olisiko reittiä enää olemassa siinä vaiheessa kun lähtö olisi edessä. Tilannetta ei voinut hallita, eikä voitu muuta kuin toivoa reitin vielä olevan auki.

En tiedä mitä naruja suurlähettiläs veteli, vai mitä tapahtui, mutta sillä aikaa kun me muut hoidimme asioita suurista pieniin, tulee yhtäkkiä pihalta tieto, että residenssin ulkopuolella odottaa Indonesian armeijan kuorma-auto, valmiina hoitamaan valiokunnan siirtämisen vesimassojen läpi hotellista toiseen.



Pränn pränn, kuten kuulemma eräs pohjoismaalainen kuningas sanoisi



Mikäs siinä sitten. Tilaisuuden päätyttyä valiokunta kiipesi ajoneuvon lavalle ja matkusti varsin mukavasti ja hyvin ilmastoidusti residenssiltä hotellille. Veden määrä keskustassa oli aivan uskomaton. Kameraryhmät olivat vallanneet vedenrajan ja ajoneuvolla kesti itse asiassa pidempään päästä ihmismassojen kuin vesimassojen läpi.



Paljon vettä



Päästyämme uudelle hotellille, oli vastassamme hieman yllättynyttä henkilökuntaa. Heille oli kyllä kerrottu etukäteen, että mitä oli tulossa, mutta ei se estänyt pienen paniikin syntymistä henkilökunnan keskuudessa. Tuoleja ja pöytiä kannettiin sisältä helpottamaan suomalaisten korkea-arvoisten vieraiden laskeutumista sotilasajoneuvon lavalta. Saimme UAV:n sisälle ja viisitoista tuntia työpäivän alkamisen jälkeen hyppäsin taksiin ja matkustin naurettavan lyhyen matkan kotiin. Taksimittari ehti edetä yhden klikkauksen aloitusmaksusta, mutta olin silti nukahtaa takapenkille.

Perjantain piti olla etukäteen viikkoni jännittävin päivä. Olin aamupäivällä etukäteisarvioissa merkitty delegaation kontaktihenkilöksi, mutta tulva teki onneksi päivästä monella tapaa helpomman. Jokin ASEAN:in kokous oli peruuntunut, joten mukaan tuli suurlähetystöstä oikeakin ihminen, auttamaan harjoittelijaparkaa. Myös edellisillan stressin jälkeen, ei aamulla odottanut varsinainen aikataulutettu ohjelma tuntunut lainkaan haastavalta. Tuntui pikemminkin huojentavalta olla taas paperilla.

Päivä alkoi Indonesian pörssistä, jossa puheenjohtaja Soini pääsi avaamaan kaupankäynnin. Siitä siirryimme puolustusministerin tapaamiseen, jossa penkkien puutteen vuoksi allekirjoittanut seisoi nurkassa ja näytti typerältä. Muuten kokous kyllä pönkitti näkemyksiäni Indonesian armeijasta tapaamisia järjestävänä organisaationa: kaikki toimi ja keskustelu oli aitoa ja miellyttävää. En ehkä ihan kehtaa alkaa fanittamaan indonesian armeijaa Facebookissa – mieli kyllä tekisi.

Sitten oli vuorossa lounas vieraineen ja viimeisenä ohjelmanumerona olikin tapaaminen Jakartan arkkipiispan kanssa. Ihan suhteellisen hienon katedraalin ovat muuten tänne rakentaneet. Maanjäristysten varalta kivikirkkoon oli tehty puukatto. Se oli tosi oudon näköinen yhdistelmä.
 

Eipä se katto tästä näy, mutta kaikissa muissa kuvissani on joitain ihme poliitikkoja.

Kirkolta lähdimme lentokentälle. Matka kesti yli tunnin matelevassa liikenteessä poliisisaattueessa. Ilman poliisisaattuetta olisin varmaankin edelleen siinä samaisessa jonossa. Katselin koko matkan ikkunasta aukeavaa näkyä Jakartan asuinlähiöistä. Siinä tuli vähän sitä perspektiiviä. Kaupungissa oli evakuoitu about 20 000 ihmistä tulvien alta, mutta näköjään evakuointi koski vain niitä joiden kodit jäivät kokonaan veden alle. Nimittäin vaikka kaikkialla oli vettä vähintään polviin asti, jatkoivat ihmiset edelleen arkeaan. Lapset leikkivät ja aikuiset kantoivat ruokakasseja. Minua alkoi hävettää se että valitin tulvan vaikeuttaneen elämääni. Minulta ei ollut jäänyt edes yhtään lämmintä ateriaa väliin samalla kun sadoilla tuhansilla ihmisillä oli sisällä kotonaan likaista, tauteja kantavaa, rottia ja käärmeitä kuhisevaa vettä.

Tie on vielä vähän korkeammalla kuin talot...

Kun lintuinfluenssa iski New Yorkiin, olin kaupungissa. Eräällä stand up keikalla teki koomikko osuvan huomion tilanteesta: ”Avian flu isn’t deadly in Manhattan. Only poor people will die from it.”