15.11.2012

Turku, mon amour

Haikea olo. Menin keskiviikkona Turkuun opiskelijana ja palasin tänään torstaina Helsinkiin valmistuneena valtiotieteiden- ja filosofian maisterina. Siksi siis maailman kuuluu saada tietää mitä kaikkea hienoa on Turussa. Tässä on minun top 10 listani, ilman sen suurempaa järjestystä.


Jokivarsi
Jokivarsi on ehkä Turun kaunein osa. Kiemurteleva Aurajoki Tuomiokirkkosillalta Aurasillalle on hyvin lähellä Suomen kauneinta miljöötä. Varrelta löytyy ravintoloita, kahviloita, museoita, kirjasto ja vihreää nurmikkoa. Jokivarressa voi istua iltaa, lukea, syödä aamuyöstä pizzaa ja katsella ihmisvilinää. Kaikki näistä kokeiltu ja hyväksi todettu. Koulujen päätyttyä penkat täyttyvät juhlivista koululaisista, eikä väki oikeastaan sanottavammin vähene koko kesänä. Turkulaiset rakastavat jokivarttaan ja syystä.

Ruissalo
Ruisrockin päänäyttämö sijaitsee pyörämatkan päässä Turun keskustasta. Festivaalikansa tietää polkupyörän parhaaksi liikkumavälineeksi, sillä bussien päätepysäkin jälkeen saa musiikkidiggari kävellä vielä niin sanotun ”Via Dolorosan”, noin parin kilometrin matkan itse alueelle. Mutta on se sen arvoista. Ruissalo on kaunis paikka, jossa voi lenkkeillä tai käydä uimassa. Maisemat ovat jälleen niitä kuvan kauniita, eikä niistä nauttiakseen tarvitse nähdä suunnatonta vaivaa.

Ylioppilaskylä
Kauneuden vastakohta, harmaan betonin ja yhteisöllisen asumisen pioneerihanke 1970-luvulta, mutta ah niin tunnelmallinen. Yo-kylä ei koskaan nuku, ja jos satut asumaan vaihto-opiskelijoiden kansoittamien bile-talojen vieressä – et nuku sinäkään. Vuoden ehdin asumaan Yo-kylässä, minä aikana kehitin yhden, edelleen joskus tekemäni, ruokalajin: kyläpastan. Paikallinen pikkuriikkinen k-market kun viikonloppuisin tuppasi olemaan valikoimiltaan hieman rajallinen, tuli pastakastikkeeseen laitettua vähän mitä sattui. Nyt, aina kun teen spagettia jauheliha-tomaattipapukastikkeessa, palaan mielessäni omaan 18 neliön yksiööni.

Yliopiston pääkirjasto
Miten voi samaa tilaa samaan aikaan vihata ja rakastaa? Pääkirjastolla oli aina jokin pielessä: abit olivat vallanneet lukupaikat, wlan ei toimi, joku puhuu puhelimeen tai lämpötila on laskenut jonnekin +12 tietämille. Silti minä siellä valtaosan lukemisistani tein. Oikeastaan en edes harkinnut muita paikkoja, pääkirjasto oli minun lukupaikkani. Istuin samalla kelloa tuijottavalla paikalla aina jos mahdollista ja luin paniikissa tenttiin. En tainnut aloittaa koskaan riittävän ajoissa pänttäämistä, mutta lopulta hylsyjä tuli hyvin vähän. Oman mainintansa ansaitsee miesten wc-tilojen ovikirjoitukset. Olen väitellyt kyseisillä seinillä useammasta aiheesta, itkien aina kun joku innokas siivooja on mennyt pesemään tekstit pois.

Ruokapaikat
Turussa on niin paljon mielenkiintoisia ravintoloita, etten pysty valitsemaan vain yhtä tärkeää paikkaa. Mantun grilli täyttää janoisen kansan suolaisennälkää herkullisilla makkaraperunoillaan. Smör ja Mami kilpailevat valtakunnan parhaiden ravintoloiden listoilla hyvästä syystä. Hesburgerit joka nurkalla varmistavat burgerisodan Turussa päättyneen ylivoimaiseen Heikki Salmelan voittoon. Kårenin lounas taistelee monien iltaruokaloiden kanssa tasossa, mutta sen saaristolaisleipää ei haasteta edes Michelinin tähdillä. Ja on Turun torilla jopa satunnaisesti auki oleva kiskakiinalainen, josta kävin syömässä yksin 26-vuotis syntymäpäivänäni erittäin epäilyttäviä friteerattuja kananpaloja hyvällä ruokahalulla. Turussa on paljon ihania ravintoloita, joista riittäisi juttua kymmeneen kirjaan.

Baarit
Turussa on mistä valita, jos haluaa iltaansa istua baareissa. Itäisen keskusta helmi on viskeihin erikoistunut Kerttulin kievari. Merellisessä sisustuksessa voi maistella yli sataa erilaista viskiä harvinaisen sopivaan hintaan. Cosmic Comic Cafe keskustassa lupaa olutta ja sarjakuvia, ja tämän se myös pitää. Rafla on paitsi hauska ja vähän rosoinen, löytyy vessasta Pertti Jarlan piirtämiä seinäkirjoituksia. What’s not to love? Panimoravintola Koulu kuuluu jo viralliseen kaanoniin kaupungin nähtävyyksistä ja yökerho Dynamo ihastuttaa jokaisen siellä vierailevan humanistin. Listaa voisi jatkaa enemmänkin (esim. El Gringo, Three Beers, Ravintolalaivat, Uusi Apteekki jne.). Mutta yksi on kuitenkin yli muiden, nimittäin:

Ravintola Proffan Kellari
Sen seitsemisen vuoden aikana, jota Turussa opiskelin, missään paikassa kotini ulkopuolella en viettänyt niin paljoa aikaa kuin Proffassa. Aina lounaan jälkeen kävin juomassa kaksi kuppia kahvia ja lukemassa iltapäivälehdet. Missään muussa paikassa en ole käynyt yhtä mielenkiintoisia keskusteluja elämäni aikana: tilan poikkitieteellisyys ja rento tunnelma saattaa johtaa pitkällisiinkin väittelyihin esim. aikamatkaamisen etiikasta tai historiatietoisuudesta Ankkalinnassa. Proffa on viihtyisä opiskelijoiden olohuone, aikana jona oma koti on useimmiten ahdas yksiö.

Ylioppilastalot
Ennen remonttia Ylioppilastaloissa saattoi tehdä mitä vaan. Taloissa oli asuntoja, ainejärjestöjen toimistoja, ylioppilaskunnan kirjasto, opiskelijaruokaloita, ylioppilaskunnan toimisto, uimahalli, jo mainittu Proffan kellari ja isot osakuntien tilat. Remontin jälkeen, jahka se joskus valmistuu, jäljelle jää jotain muuta. Osakunnat ainakin ovat jo saaneet häädön, eikä ole lainkaan selvää mitä kaikkea taloihin jää. Se ei kuitenkaan vähennä talojen arvoa minulle. Voitin S-Osiksella naamiaiskilpailun, istuin Kritiikin toimistolla suunnittelemassa (ja usein myös toteuttamassa) mitä villeimpiä suunnitelmia, manailin useampienkin vaalien tuloksia saunatiloissa ja valtaosa syömistäni lounaista oli näissä tiloissa. Yo-talot ovat opiskelijoiden tiloja, joista jostain ihmeen syystä on muotoutumassa yritystoimintaa.

Itäinen keskusta
Hämeenkatu , Uudenmaankatu, Itäinen pitkäkatu ja Kiinanmyllynkatu-Lemminkäisenkatu rajaavat alueen, joka oli pieni yhteisömme. Jokaisessa talossa asui joku tuttu – valtaosassa useampi. Kavereiden luokse ei koskaan ollut pitkä matka, eikä ikinä voinut tietää, kuka saattoi illalla piipahtaa käymään. Ainoana arvottavana tekijänä ei ollut taloyhtiön ikä taikka asunnon varustelutaso, vaan lähisiwa. Kolmen Siwan jakaessa alueen eri ostossegmentteihin, pilkkaa joutui kuuntelemaan lähinnä silloin, jos oma lähisiwa oli juuri se ”huonoin”.

Aboa Vetus & Ars Nova
AV&AN:n museopuoli on ihana, sekä keskiajan Turku että moderni taidemuseo, mutta erityisen ihanaa on kaikki muu. Pihalla on kesäisin kesäteatteri. Arkisin lounaaksi tarjolla on erinomainen salaattibuffet ja lauantaisin tarjoillaan salaattibuffetin isoveljeä Jazzbrunssia. Kesällä torstaisin Jori Hulkkonen soittaa levyjä museon pihalla Ydintalvipuutarha nimisenä iltana. Keskiaikaisten markkinoiden aikaan museo järjestää lapsille turnauksia ja myy hullun papereita. Moderni museo josta en äkkiä keksi mitään muuta kuin hyvää sanottavaa.

Sellainen on minun Turkuni.  Muun muassa.
Lue lisää

9.11.2012

Ympäristö ja ihmisen vaikutus

Mä en ole vihreä, vaikka varmaan moni tätä blogia lukenut saattaa niin kuvitellakin. Mulle ei oikeastaan koskaan ole ollut sydäntä lähellä ympäristöasiat sellaisinaan, vaan yritän aina pohtia asioita sellaiselta kulmalta, mikä on milloinkin fiksua. Tästä näkökulmasta mua ärsyttää melko lailla yleinen suhtautuminen ympäristöasioihin. Talvivaaran kriisi ja ilmastonmuutos tässä ovat lähinnä viimeaikoina olleet pinnalla. Käsitellään ensiksi tätä Kainuun murheenkryyniä.

Talvivaara on jo eeppisiin mittasuhteisiin päässyt katastrofi. Siitä on kirjoitettu paljon, ja erityisesti Suomen luonnon ylläpitämä blogi on erittäin ansioitunut kaivosyhtiön ja ELY-keskuksen ongelmien raportoinnissa. Suurelle yleisölle koko kriisi näyttäytyy eräänlaisena hyväveli-kerhon ongelmana, jossa ministerit päättävät itse omien kotikulmiensa firmojen päätöksistä ja tuohtuvat siitä kun myrkkyä pumpataan luontoon. Sanottakoon vielä, että syystä tuohtuvatkin. Ihan rikollista toimintaahan koko Talvivaaran toiminta tuntuu olevan. Aina kun joudutaan miettimään sitä, kuinka hyvin moreeni estää arseenin imeytymisen maaperään, voidaan todeta kriisin olevan melko järjetön jo.

Mitä sitten en käsitä, on tuohtuminen vasta mökkivesistöjen pilaantumisesta. Toki, onhan se kurjaa jos vedet myrkyttyvät ja uimaretki muuttuu happokylvyksi. Mutta oikeastaan se on vaan sivutuote. Ajattelumalli, jossa ympäristökatastrofeja ei nähdä kammottavina ennen kuin ne koskettavat omaa arkielämää, on aika itsekäs. Talvivaarasta on vuotanut ympäristöön hirvittäviä määriä tavaraa, aivan ”laillisestikin”, joka jo sinällään ansaitsee ekologisten katastrofien ”vuosituhannen idiootit” –mitalin. Mutta vasta kun ihmiset löytävät tällaisesta katastrofista jotain omaa maailmaa sivuavaa, seuraa tuohtumus. No joo, puhuin tästä jo aikaisemmin (täällä). Ihmisiä tuppaa kiinnostamaan lähellä itseään olevat asiat, eikä siitä pitäisi olla pöyristynyt päivystävän humanistikaan.

Mutta kyllä mä vähän olen. Pöyristynyt nimittäin. DDT saatiin aikanaan kiellettyä vasta, kun tiedemiehet pystyivät esittämään laajamittaisten hyönteismyrkkyjen aiheuttavan mahdollisuuden, että ne vaikuttavat myös ihmisiin. Kokonaisten ekosysteemien tuhoaminen vuosikausiksi oli sinänsä toisarvoinen seikka, vasta ihmiskohtalot saivat aikaan riittävän paineen muuttaa olemassa olevia käytäntöjä ja lainsäädäntöä. Siitäkin on kuitenkin jo kymmeniä vuosia, ja sitä mielellään kuvittelisi ihmiskunnan muuttuneen altruistisemmaksi tällä välin, mutta ei.

Mä mielelläni itse myös käsittelen aina kaikki ongelmat ihmisten kautta. Se tavallaan helpottaa asioiden sijoittamista mittasuhteisiin. ”Miten tämä ongelma vaikuttaa ihmisiin yleensä?” Ajatuksena se on inhimillinen, vähän itsekäskin mutta toimiva. Luonto yleensä selviää suhteellisen hyvin muutoksista, ekosysteemi vain toimii niin. Suuret metsäpalot kuuluvat esimerkiksi luonnon kiertokulkuun. Metsä palaa, luo tilaa uusille kasveille, lannoittaa maaperää ja luo uutta. Metsäpalot tuottavat ihmisille paljon haittaa tuhoamalla koteja, tappamalla ja viemällä elinkeinoa. Näkisin siis yksittäiset metsäpalot ekosysteemin luonnollisena osana, jonka haitat on parempi miettiä inhimillisten ongelmien kautta. Toistuvat metsäpalot ovat tietenkin eri juttu, mutta näin yleisellä tasolla pitäisin ongelmaa helpommin ihmisten kautta ymmärrettävänä.

Talvivaaran kaltainen katastrofi on kuitenkin eri luokkaa. Puhutaan eri asioista. Talvivaaragatessa ihan turhaan ihmisen toiminnalla pilataan ympäristöä. Ja joo, joku arseenibakteeriameeba saattaa menestyä hetkellisesti paremmin Kainuun vesistöissä, mutta muuten tämä kriisi on yksinomaan ihmisen typeryyttä, jolla ei ole luonnon oman kiertokulun kanssa mitään tekemistä. Olen tapauksesta vihainen sen vuoksi, kun se on niin järjettömän tyhmää. Epäpätevyydellä ja ahneudella tehty ympäristörikos on absoluuttisesti pahaa toimintaa, riippumatta sen vaikutuksista ihmisiin. Toki niitä vaikutuksia on, mutta ne ovat toissijaisia puhtaan ympäristörikoksen rinnalla.

Ilmastonmuutoksesta puhuminen on toinen asia, jossa mielestäni ihmisten suhtautuminen on harvinaisen itsekästä. Niin kuin Talvivaarassa, ilmastonmuutoksessakin kiinnostaa pitkälti vaikutukset omaan elämään. Järjettömiä lausuntoja, kuten ”nytkin tulee lunta” ja ”ei ihmisen toiminnalla voi olla vaikutusta suuressa mittakaavassa” kylvetään, koska omakohtaista kokemusta maapallon lämpenemisestä ei ole. Ilmaston ja sään eroa ei tunneta ja niitä, joiden arkeen ilmastonmuutos eniten vaikuttaa, ei haluta kuulla.

Erityisesti maapallon lämpimimmillä alueilla ilmastomuutos on sitä arseeni-kipsi-myrkkyä. Aavikoituminen ja luonnollisten lajien joukkokuolemat vaikuttavat satojen miljoonien, uskallanko sanoa miljardien ihmisten arkeen. Kehitysapua kritisoidaan monesta syystä, mutta valtaosa argumenteista tanssii enemmän tai vähemmän väitteen ”mitä siitä meille on hyötyä” ympärillä. Noh, arvon itsekäs ihminen, ei siitä ehkä nyt tänään olekaan. Siitä on ensisijassa hyötyä kohdemaassa. Ihmisten elinehdot paranevat, saadaan puhdasta vettä, koulutusta, ruokaa, edistetään kestävämmän luontosuhteen luomista, luodaan kehitykselle mahdollisuus jne. Pelastetaan siis ihmisiä. Kovin on itsekäs näkökulma tämä.

Voidaan taistella erilaisin jumalargumentein vaikka maailman tappiin ilmastonmuutoksen syistä. Paatuneimmatkin skeptikot ovat kuitenkin joutuneet myöntämään ylivoimaisen todistusaineiston paineessa ihmisellä olevan vaikutusta maapallon lämpenemiseen. Me teemme itse ilmastonmuutoksen ja se vaikuttaa luontoon ja meihin itseemme sitä kautta. En varmaan tänä elinaikanani ehdi ymmärtämään sitä ajattelumallia, jossa toisten ihmisten auttaminen nähdään turhana toimintana. Ihmisillä on hätä, ja vaikka et hyväksyisi ilmastonmuutosta tälle syyksi, mikset halua auttaa? Miksi et?

Ilmastonmuutoksessa voidaan puhua katastrofista pelkästään ihmisille tulevien vaikutusten kautta, eikä siis tarvitse mennä edes niihin yleisiin ympäristövaikutuksiin, jotta tilanne tuntuisi kammottavalta ja sietämättömältä. Verrattuna Talvivaaraan - ja myönnän ihan suoraan tämän vertauksen olevan epäreilu - ilmastonmuutoksen ihmisille tulevat haitat ovat niitä pilaantuneita mökkivesiä. Meidän pitäisi olla tuohtuneita syistä ilmastonmuutoksen takana: teollisuudesta, tehomaataloudesta, ylikuluttamisesta, hakkuista ja puhtaasta itsekkyydestä. Ne ovat niitä ilmastonmuutoksen hyväveli-kerhoja, huonoa valvontaa, myrkkyjen säilömistä avoaltaisiin ja jätevesien laskemista vesistöihin.

Mutta: koska ongelmat muuttuvat päässämme realistisiksi vasta ihmisiin kohdistuvien vaikutusten kautta, tuohdumme vasta kovin, kovin myöhään. Talvivaaroja ja ilmastonmuutosta vastaan taistellessa vaaditaan poliittista suoraselkäisyyttä ja tahtoa tehdä tavallisia, fiksuja asioita. Vesistöjen puhdistaminen ja kehitysapu ovat lopulta tekohengitystä räjähdyksen uhreille. En sano etteivätkö ne olisi tarpeellisia asioita, päinvastoin, ne suorastaan ovat tärkeimpiä mahdollisia asioita mitä vastuullinen ihminen voi tehdä. Sanon kuitenkin että olisi mukavaa elää maailmassa, jossa ei annettaisi mahdollisuutta idiooteille tehdä typeriä asioita, jotka lopulta pilaavat maailman meiltä muilta.

Onko se sitten vihreää sanoa, etten halua kenenkään tekevän tyhmiä asioita, joista on hallaa paitsi ympäristölle itselleen myös siinä eläville ihmisille? Jaa-a, en suostu vieläkään myöntämään.
Lue lisää

5.11.2012

Demokratian vaihtoehdot

Jestas, valtakunnan ykköslehdessä käydään keskustelua yhdestä lempiaiheestani: edustuksellisen demokratian ylivertaisuudesta! Uu, meinasi jälleen aamukahvit lentää sieraimista kun innostuin niin kovin.


Ensinnäkin, olen itse käsitellyt aihetta täällä jo 4.6.2012 sekä uudestaan nyt 29.10.2012. Hesarin Mikael Pentikäinen toisteli aika suoraan samoja ajatuksia 3.11.2012 ilmestyneessä pääkirjoituksessaan, kuin mitä itse oli kirjoitellut, ja tämän aamun lehdessä oli mielipideosastolla vastaväite Pentikäisen demokratiakäsitykselle.  Eli Pentikäinen puhui siitä, kuinka parempaa kuin demokratia ei ole kehitetty ja vastaanväittäjä sanoi, ettei mitään ole edes vakavissaan kokeiltu. Jännää.

Okei, Pentikäisen näkemys on paljon toisteltu ja lattea. Se olisi kaivannut vähän lihaa rankansa ympärille. Vastaväite on kuitenkin huonompi kuin mitä Pentikäisen näkemys. Nimittäin kirjoitus, jonka sisältönä on vaatimus uudelle järjestelmälle radikaalisti muuttuneeseen maailmaan, haiskahtaa niin voimakkaasti teknologiauskoiselta, että ihan humanisti pelästyy. Kirjoittaja esittää kokeiltavaksi osallistavaa ja suoraa demokratiaa, erilaisia vaalijärjestelmiä ja päätöksentekoa ilman puolueita. Lisäksi hän väittää, että nykyisen järjestelmän puolustajat ovat heitä, jotka eniten järjestelmästä hyötyvät ja täten väittävät ettei parempaa ole. Okei, hän huomioi järjestelmämme historian, mutta näkee sen ainoastaan painolastina nyky-yhteiskunnalle.

Ongelmana tässä vastaväittäjän näkemyksessä on eräänlainen illuusio. Hänen mukaansa yhteiskunnan suuret epäarvoistavat ja rakenteelliset ongelmat olisi ratkaistavissa hallintojärjestelmän – sanokaamme asiat niin kuin ne ovat – vallankumouksella. Tosiasiassa kuitenkin oireet jotka ovat nyt herättäneet paineita uudistuksille, ovat kaikki lähtöisin järjestelmän hyvästä toiminnasta. Hallinto Suomessa pelaa niin hyvin, ettei kansa koe tarpeelliseksi vaikuttaa siihen. Okei, sanoin itsekin että ongelmia on monia (lue vaikka täältä), mutta aivan yhtälailla voidaan väittää ihmisten olevan valmiita luovuttamaan poliittisen päätösvaltansa demokratian käsiin, sillä he tietävät järjestelmän kykenevän toimimaan myös ilman heidän panostaan.

Vallankumoukset syntyvät järjestäen tyytymättömyydestä vallitseviin oloihin, eivät niinkään tyytymättömyydestä hallintojärjestelmään. Se on vähän surullista jopa, mutta valitettavan totta. En sano että ihmiset haluaisivat elää diktatuureissa tai että he haluaisivat olla päättämättä itse omasta elämästään, mutta niin kauan kuin kansa on tyytyväinen arkeensa, voidaan olettaa valtion olevan toimintakykyinen. Arabikevättä usein mainostetaan haluna uudistaa nimenomaan hallintoa, mutta aivan yhtälailla Pohjois-Afrikan maissa alkoi tyytymättömyyden aalto nimenomaan arjen ongelmista – missä poliisit pitivät yllä poikkeuslakia, ja missä hedelmäkauppiaiden kohtelu sytytti tunteet. Toki vallankumouksia voi olla monenlaisia, mutta näin raa’asti yleistäen sanoisin niiden johtuvan tyytymättömyydestä arkeen.

Pentikäistä vastaan argumentoineella herralla on kyllä pointti ja ihan hyviä ideoitakin, mutta ratkaisun skaalassa hän haluaisi lyödä kärpästä parin megatonnin ydinaseella. Rauhallisena aikana on helppoa väittää järjestelmää mädäksi, kun varteenotettavien vaihtoehtojen keksiminen on helppoa. ”No aloitetaan vaan suora demokratia ilman puolueita, mikäs tässä on ongelmana?” Ongelmana on juuri se, että nykymalli pitää yhteiskuntamme kasassa. Ajanlaskun aloittaminen uudestaan tästä päivästä loisi väkisinkin yhteiskuntaan rajuja muutoksia, jolloin ei lainkaan voida olla varmoja jatkuvuudesta. Täysi suora päätöksenteko alistaa kaikki yksittäiset päätökset kansan äänekkäimmän osan hallittaviksi, mikä sinänsä on ihan demokratian ideaalin mukaista, mutta kyllä minun mielestäni pitää voida yhtenä vuonna karsia kirjastomäärärahoja jos sillä saadaan toisena vuonna ylläpidettyjä kouluja. Suunnitelmallisuus on tämän meidän edustuksellisen demokratiamme parhaita puolia. Joku on vastuussa.

Maailma on muuttunut radikaalisti, muttei niin radikaalisti kuin miltä se norsunluutorniin ehkä vaikuttaa. Ihmiset käyvät edelleen maksamassa laskunsa pankkiin ja joka kodissa ei ole matkapuhelinta. Yhteiskuntarakenteiden pitää pystyä uudistumaan aikojen saatossa, mutta äkillinen muutos suuntaan tai toiseen ei luo muuta kuin epävakautta. Mahdollisia muutoksia demokraattiseen järjestelmään pitää voida uskaltaa tehdä, mutta koko järjestelmän haastaminen on luksusargumentti, jonka voi esittää silloin kun aktiivista vaaraa järjestelmän hyötyjen katoamiselle ei ole. Ongelmana on ehkä valtionkokoisten laboratorioiden puuttuminen – kukaan ei halua kokeilla järjestelmää, jonka potentiaalinen huono puoli on täysi anarkia.

Tai no, voi vallankumousta vaatia myös silloin kun järjestelmä ei oikeasti toimi. Onko näin käynyt kertaakaan yhdessäkään demokraattisessa maassa? Ranska on tunnettu vallankumouksistaan, mutta eipä sielläkään olla taidettu nähdä varsinaista muutosta vallankumouksen kautta demokratiasta parempaan järjestelmään. Demokratiasta on kyllä vaihdettu monesti sortavampaan ja eriarvoisempaan, mutta muuten lienee Pentikäinen varsin oikeassa: parempaakaan ei toistaiseksi ole.
Lue lisää

2.11.2012

Yksipuolinen uutisointi ja me lukijat



Sandy niminen hurrikaani puhalsi itsensä viikolla Yhdysvaltojen itärannikolle. Myrsky itse lakkasi olemasta hurrikaani sillä hetkellä, kun se lopetti energiansa ottamisen merivedestä (tai jotain sellaista, parempi selitys täällä). Sosiaalisessa mediassa kaverini ovat kommentoineet asiaa vähän sekalaisesti, mutta yleisin kommentti on ollut: ”Miksi media uutisoi vain Yhdysvalloista, kun samainen myrsky puhalsi Kuuban ja Haitin yli moninkertaisilla tuhoilla?”

Kerronko miksi? Koska suomalaisia, tai miksei ihmisiä yleensäkin, lähtökohtaisesti kiinnostaa itseään lähellä olevat asiat. Ruotsissa järveen hukkunut lapsi saa Suomessa paremman uutisoinnin kuin Pakistanissa kahdensadan ihmisen kuolema maanjäristyksessä. Niin se vain on. Kukaan ei väitä ihmisarvoa erilaiseksi, mutta kiinnostus voi olla erilaista. Valtaosalla suomalaisista ei ole kontaktipintaa Kuuban ja Haitin kanssa, mutta valtaosalle on Yhdysvaltojen itärannikko erittäin tuttu television ja miksei muidenkin syiden kautta.

Nokia on varmaankin edelleen tunnetuin suomalainen asia maailmalla, jonka johdosta Nokian menestystä eri maankolkissa uutisoidaan kotimaan mediassa innolla. Ilmiö on oikeastaan vähän hämmentäväkin. Muistan senkin, kun Nokia lopetti tehtaansa Saksassa, nousi Suomessa otsikoihin Saksan mielenosoitukset matkapuhelinjättiä vastaan. Samoin kun Nokia perusti tehtaansa Romanian Clujiin, lyhyen ajan jälkeen tosin sen lopettaen, oli hetken aikaa suomalaisessa mediassa paljon juttuja Romaniasta.

Romania on oikeastaan aika hyvä esimerkki siitä, kuinka kiinnostus ulkomaailmaa kohtaan on tässä maassa hieman itsekästä. Nokiaa uutisoitiin, mutta romaanikerjäläisten myötä on lähinnä kaikki maata koskevat uutiset liittyneet jotenkin Suomeen tulleisiin kerjäläisiin. Muistaako moni edes koko Nokian tehdasta, ja niitä 3500 työntekijää jotka lopulta jäivät työttömiksi? Eipä sitä lopettamista samalla innolla uutisoitukaan. Täällä kiinnosti romaniasta enemmän jokin itseä lähemmin koskeva asia.

Esitänpä leikkimielisesti kaksi kysymystä: 1.) Mikä oli Shanghain vuoden 2010 maailmannäyttelyn Suomen paviljongin nimi? 2.) Kuka on Kiinan presidentti? Toki molemmat informaation palat on mahdollista napata suomalaisesta mediasta, mutta toisen uutisointi on ollut huomattavasti innokkaampaa kuin toisen. Tämä johtuu aivan täysin kiinnostuksesta, tai oletetusta kiinnostuksesta. Mediassa puhutaan uutiskynnyksen ylittymisestä, millä siis viitataan käytännössä samaan asiaan.

Mitä sitten pitäisi tehdä toisin? Pitäisikö meitä kiinnostaa koko maailma ja kaikki sen ihmiskohtalot? Kyllä ja ei. Mediaähky syntyisi vähemmästäkin, kuin jokaisen hukkuneen lapsen nostamisesta otsikoihin kaikkialta maailmalta. On myös hieman typerää huutaa aamun Hesarille vääristä lähtökohdista ja uutisoinneista, sillä maailma ei ole suljettu paikka jonka ainoana ikkunana kyseinen aviisi toimii. Helsingin Sanomat, kuten valtaosa muistakin valtamedioista uutisoi asioita omalle yleisölleen ja pyrkii aktiivisesti muuttamaan sisältöään maksavia asiakkaitaan enemmän kiinnostavaan suuntaan. Niin se vain on.

Internet on tuonut mediakentälle samaan aikaan hyvää ja huonoa. Samalla kun meillä on mahdollisuus lukea uutisia ja analyysejä esimerkiksi Jakartan uppoamisesta (esim. vaikka täällä, täällä ja täällä), huomiostamme kilpailee entistä lyhyempiä ja nopeampia sähkeuutisten kaltaisia pieniä informaationpalasia. Internetin huumorisivut esimerkiksi reagoivat hyvin nopeasti ajankohtaisiin tapahtumiin, jolloin maailmanmenosta voi olla suhteellisen selvillä katsomatta koskaan uutisia. Samalla kuitenkin antautuu suodatetun informaation uhriksi, samoin kuin lehtiä lukemalla. Joku voi valita lukevansa uutisensa tästedes twitteristä, mutta silloinkin hän lukee juttuja toisilta ihmisiltä, jotka ovat päättäneet määritellä jonkin asian uutiskynnyksen ylittäväksi. Internetin suurin ongelma uutisten kanssa, on illuusio internetin ulottumisesta aivan kaikkialle. Ei se yllä.

Joten terveisiä sosiaaliseen mediaan: ei suurten uutistalojen yksin pidä kääntää katsettaan, myös ihmisten pitäisi yrittää löytää kiinnostusta muitakin kuin suoraan itseään koskevia asioita kohtaan. Tietoa on kyllä tarjolla liiaksikin asti, mutta se ei monia kiinnosta. Kiinnostaisiko jos Hesari uutisoisi tarkemmin ja laajemmalti? Tiedä häntä, uskallan epäillä…
Lue lisää