Manner pysyi koskemattomana haastavien olosuhteittensa vuoksi. Se on äärimmäisyyksien paikka: kaikkein kuivin, kylmin, korkein ja eristynein paikka maailmassa. Tänäkin päivänä ihminen pystytään evakuoimaan kansainväliseltä avaruusasemalta nopeammin kuin Etelämantereelta. Avaruudesta pääsee nopeammin lääkäriin kuin Antarktikselta.
Ihminen saapui mantereelle vasta 1800-luvulla. Antarktiksen tarinaa kerrottaessa mainitaan aina tutkimusmatkailijat, kuten Amundsen, Scott ja Shackleton. Tutkimusryhmien sankariteoista on kivempi puhua, kuin mantereen historian todellisesta luonteesta. Etelämantereen historia on ryöstömetsästyksen historia. Hyljekannat ovat hitaasti palaamassa ennalleen, valaskannat eivät ehkä koskaan elvy entisiksi.
23. kesäkuuta 1961 Washingtonissa allekirjoitettiin Antarktiksen sopimus, jonka nojalla määriteltiin koko manner ei-kenenkään maaksi, jota saa käyttää vain tieteelliseen ja rauhanomaiseen tarkoitukseen. Valaanmetsästäjät lähtivät ja jäljelle jäi vain tutkijoita. Mantereesta kiinnostuneilla valtioilla on edelleen omia tukikohtiaan alueella, mutta niin kauan kuin alueella ei ole strategista arvoa, se pysynee anekdoottina kansainvälisessä politiikassa.Suomi on allekirjoittanut sopimuksen, jos sitä mietitte.
Mantereella sallitaan nykyään vain yksi vieraslaji – ihminen – joita alueella on kahdenlaisia: tutkijoita ja turisteja. Mantereen turismi on varsin suurta, mutta suhteellisen hyvin hoidettua. Toisin kuin metsästäjät sata vuotta aikaisemmin, on turistiteollisuus tajunnut sentään suojella elinkeinoaan rajoittamalla omaa vaikutustaan alueen ympäristöön. Alukset lähtevät Antarktikselta saman painoisina kuin ne sinne tulevatkin. Turistit evät jätä jälkeensä kuin jalanjälkiä, eikä mukaan saa ottaa muuta kuin valokuvia.
Eteläisen pallonpuoliskon kesän aikana mantereella käy erilaisilla turistimatkoilla noin 40 000 turistia, joista aikavälillä 5-15.2.2017 minä olin yksi. Tämä on matkakertomukseni jäästä ja pingviineistä.
---
Sunnuntai 5.2.2017
MV Plancius
Helmikuun viides 2017, kuusi päivää Helsingistä lähdön jälkeen näimme ensimmäisen kerran laivamme MV Planciuksen ihan tosielämässä. Tiesin kyllä aluksen olevan varsin pieni, noin sadan hengen alus, mutta autolauttoihin tottuneelle kaupunkilaiselle se näytti kuitenkin varsin napakalta.
Seurueemme oli tähän mennessä päässyt näkemään monta tuntia Amsterdamin lentokenttää, kaksi päivää Buenos Airesia sekä kaksi päivää maailman eteläkärkeä, Argentiinan Patagonian Ushuaian kaupunkia. Olin ehtinyt kyllästyä jo moneen kertaan odottamiseen - kohteissa ja lentokentillä. Olin katsonut elokuvia valtameren ylityksellä ja Argentiinan sisäisillä lennoilla. Olin lukenut 2,5 kirjaa ja shoppaillut turistikrääsää yhden vuoden varalle. Enough, nyt alkoi matkan varsinainen pihvi.
Astuimme laivaan klo 16.30 paikallista aikaa Minulla oli vähän kipuisa olo, mutta muutkin matkalaiset ovat valitelleet samaa. Ilmeisesti matkapahoinvointilaastarit vaativat totuttelua. Tai sitten meillä on joku kollektiivinen tauti, mutta mikäs olisi kivempaa kuin sairastaa porukalla yhdellä maailman tuulisimmista merilalueista.
Matkamme tarkoituksena oli ylittää Draken salmi, eli se vesialue, joka erottaa Tulimaan Antarktiksesta, sekä kierrellä Etelämantereen alueella yhteensä noin kymmenen päivän ajan. Matkasuunnitelmat ovat tällä maailmankolkalla aina viitteellisiä, sillä säällä on aina kaikesta viimeinen sana.
Tästä se alkaa.
---
Maanantai 6.2.2017
Ensimmäinen meripäivä
Draken salmi oli rauhallinen. Oppaat kutsuivat tätä ilmiötä nimellä Drake lake. Sen vastakohta on tietenkin Drake shake, saas nähdä kuinka paha se on, sillä sääennusteet lupailivat paluumatkallemme kovia tuulia.
Melkein kolme päivää kestävä Draken ylitys antoi matkanjärjestäjille mahdollisuuden jakaa tietoa ja valmistella turisteja mannerta varten. Meille luennoitiin säännöistä maissa, kumiveneissä ja villieläinten kanssa toimimisessa. Muuten päivä meni meren kuvaamisessa. Melko rauhallista siis vielä.
---
7.2.2017 tiistai
Toinen meripäivä.
Toisen meripäivän lounaalla näin elämäni ensimmäiset delfiinit laivan ikkunasta. Kyseessä oli siis ensimmäiset Särkänniemen delfiinivankilan ulkopuolella.Antarktiksen merialue on luonteeltaan ainutlaatuinen. Mannerta kiertää merivirrat, joita ei pysäytä mikään. Siitä siis johtuu Draken salmen, Kap Hornin ja Hyväntoivonniemen pahamaineisuudet: merenkulkijat ovat joutuneet tekemisiin voimakkaiden Etelämantereen merivirtojen kanssa etsiessään vesireittejä mannerten ympäri.
Etelämanner on valtava jäätikkö, josta sulaa kesällä valtavasti makeaa vettä. Sulavan veden mukana tulee ravinteita, joka ruokkii alueen ruokapyramidin kulmakiveä, eli pientä katkaravunkaltaista eläintä nimeltä krilli. Krilliin perustuu kaiken muun eläimistön olemassaolo alueella. Se on ruokaketjun pohjalla, alin eliö jota kaikki muut syövät, silloin kun eivät syö toisiaan. Krilliä söivät myös ne ryhävalaat, jotka näimme puoliltapäivin laivan kannelta.
Illansuussa saavuimme jo Antarktiksen merialueelle, kun kohtasimme Falklandin saariryhmän eteläisimmät osat. Jäiset saaret näyttivät varsin dramaattisilta kahden päivän merimatkan jälkeen.
Päivään mahtui toinenkin elämäni ensimmäinen näkeminen, nimittäin illansuussa näin jäävuoren kaukana horisontissa.
(jatkuu osassa kaksi, jossa päästään maailman vaikkeimmin saavutettavalle maanosalle)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti