18.12.2015

Ihme pakit.

Joku on väittänyt uuden kokemisen olevan jotenkin elähdyttävää ja raikastavaa. Pääsin kokemaan tänään jotain uutta, eikä seurannutta tunnetta voi kutsua erityisen miellyttäväksi.

Sain tänään eräästä rekrytoinnista kiitokset hakemisesta ja tehtävään valittiin ihminen, jolla on sama koulutustausta ja samanlaltainen työhistoria kuin minulla. Sattumalta tiedän, että minulla on parempi substanssiosaaminen. Jaa mistä tiedän? Koska ihan kirjaimellisesti olen kirjoittanut oppaan aiheesta. I wrote the book on the subject.

En tiedä kenen serkulle, lapselle tai rakastajalle hävisin. Jotenkin sitä on tähän asti aina kuvitellut työnhaussa pakkien johtuvan häviämisestä pätevämmälleen, mutta ilmeisesti 2010-luvun Suomessa asia ei ole todellakaan näin. Ei edes asiantuntijatöissä.

Olo on surrealistinen ja aika paska. Tällaista tilannetta on vaikea olla ottamatta henkilökohtaisesti.

Sori vaan jos ei tämän lukeminen nostattanut joulumieltä. Aika vähissä se on täälläkin.
Lue lisää

17.12.2015

Onneksi yksinkertaisiin ongelmiin on yksinkertaiset vastaukset.

Suomessa on kuulemma pakolaiskriisi ja siihen olisi ratkaisuna laittaa maan rajat kiinni. Okei, selvä juttu. Mulla on paha tapa tässä blogissa usein monimutkaistaa asioita, joten tehdään tällä kertaa jotain päinvastaista: yksinkertaistetaan.

Kriisi: muukalaisten maihinnousu.

Ratkaisu: rajat kiinni.

Mutta mikä on ongelman syy? Mistä pakolaisten maahantulo johtuu? Kai sillekin pitää pystyä esittämään yksinkertaisen syyn? No otetaan haaste vastaan ja esitetään ongelma niin yksinkertaisesti kuin mahdollista. Heitetään helppo vertauskuva, johon voi samaistua jokainen hyvinkääläinenkin.

Kuvitellaanpa että olemme norjalaisia. Meillä on rahaa, öljyä, turskaa ja omistamme prosentin maailman osakemarkkinoista. Sinänsä tämä ei eroa paljoa meistä suomalaisista, mutta onhan se kivempi kuvitella olevansa joku vielä etuoikeutetumpi. Kuvitellaan että on kesä 2011 ja vietämme kesälomaa omistamassamme mökkisaaressa. Juomme Lipton-teetä ja pelaamme pihafutista lastemme kanssa. Paratiisissa on kaikki hyvin, oujee.

Yhtäkkiä kuulemme naapurisaaresta laukauksia. Joku ampuu sotilasaseella sarjoja. Kuulemme ääniä, mutta tiedämme lähimmän saaren olevan niin kaukana, ettei meillä varsinaisesti ole mitään hätää. Huoh, hetken jo pelotti.

Äänet kuitenkin ärsyttävät harmoniaamme. Katsomme kiikareilla naapuriin ja pääsemme pian selville tapahtumista. On käynyt niin, että yleisesti kusipäänä tunnettu impotentti Anders Behring Breivik on aloittanut silmittömän teurastuksen naapurisaaressa. Kaikki uimataitoiset ovat lähteneet paniikissa polskimaan poispäin kuolemasta. Voi räkä, tämäkin vielä.

Katsomme tilannetta ja huolestumme. Emme tiedä keitä siellä vedessä on. Siellähän saattaa uida Breivikin aseveljiä karkaavien ihmisten mukana! Eikö se ole jopa todennäköistä? Tuskin tuolla nyt yksi mies noin paljon tuhoa saa aikaan. Hän takuulla haluaa levittää tuhoa myös meidän saareemme.

Tai hetkinen! Ehkä jotain vielä pahempaa on käynnissä: pakenevien joukkoon on saattanut eksyä vieraita, jotka ovat lähteneet uimaan jostain naapurisaaresta, missä ei oikeasti ole hätä. Mistä me tiedämme vaikka he haluaisivat raiskata lapsemme? Tai ehkä he haluavat ryöstää meidät? Ehkä molempia! Ehkä yksi haluaa ryöstää, toinen raiskata ja kolmas tappaa? Meitä alkaa sitten kuitenkin pelottaa.

Lopulta saareemme saapuu kuin saapuukin uimareita. He ovat hyväkuntoisia nuorukaisia, joilla oli kyky ja mahdollisuus karata tulituksen alta. Toki he ovat hengästyneitä, mutta muuten päällisin puolin varsin hyvässä kunnossa. Kenessäkään ei ole luodinreikiä. Osa jopa vaikuttaa varsin hyvätuulisilta. Mitä meidän pitäisi tehdä? Meitä huolestuttaa oman turvallisuutemme puolesta. Meidän täytyy ajatella lapsiamme.

Onneksi ei tarvitse pelätä, kun ongelmiin on yksikertaiset ratkaisut.

Kriisi: muukalaisten maihinnousu.

Ratkaisu: rajat kiinni.

Lähetetään uimarit takaisin veteen. Breivik on sitä paitsi ihan selvästi saaren toisessa päässä, joten nämä ”surffarit” takuulla vain näkivät kuinka paljon parempi saaremme on ja siksi tulivat. Meille koituu liikaa riskejä näistä ventovieraista, eikä meillä sitä paitsi edes ole tarpeeksi isoa vajaa, mihin heidät laittaa. Tulisi muutenkin liian kalliiksi antaa heille ruokaa tai käyttää heitä saunassa. Emmekä me edelleenkään tiedä heistä mitään.

Menköön takaisin mistä tulivat. Tuo yksikin ihan selvästi oksensi petunioidemme päälle. Eikö heillä ole mitään kunnioitusta? Meidän saaressa eletään meidän tavalla! Menisivät puolustamaan omaa saartaan. Meidän isovanhempamme puolustivat meidän saartamme. Nämä uimarit ovat pelkkiä rikollisia ja meillä on täysi oikeus käännyttää heidät kaikki takaisin!

Noniin, eikös ole kiva kun asiat ovat yksikertaisia, eivätkä yhtään vaikeita tai monimutkaisia?



Ps. Tiedät kuka olet. Olet minulle tärkeä. Olet kaunis ja lempeä ihminen, enkä halua nähdä sinun muuttuvan kylmäksi. Viha syö sisältä ja tekee ihmisestä onton. Viha toisia ihmisiä kohtaan on jotain mitä minulle ei kotona opetettu. Toivon ettei sinullekaan. 
-t.Eeli

Lue lisää

1.12.2015

Julkishallinto kokeilukulttuurin sulkuporttina

Kävin kuuntelemassa valtioneuvoston kanslian järjestämän Miten kokeiluilla uudistetaan julkisia palveluja ja yhteiskuntaa -tapahtuman puheenvuorot, tai no, istuin salissa siihen asti kunnes taas alkoi pakollinen ”noustaas ylös” vaihe. Jumppaintoilijoita ei pitäisi päästää koskaan puhumaan massoille. Siitä seuraa vain myötähäpeää ja viestin vesittymistä. Sitä paitsi, jos aivot eivät lähtökohtaisestikaan prosessoi paljoa, niin eivät ne käyntiin lähde pelkällä liikunnalla.

Anyway, tapahtuma kertasi kokeilukulttuuria valtiotasolta yksilötasolle. Juha Sipilän hallituksen yksi kärkihankkeista on kokeilukulttuurin lisääminen ja se nyt sinänsä ei ole mikään huono asia. Demos-Helsinki on kirjoittanut pitkän ja kauniin Design for Government –oppaan kokeilutoiminnasta ja aihe tuntuu muutenkin olevan muoti-ilmiönä kehittämisessä ja suunnittelussa kaikkialla. Allekirjoittanutkin istui yhdessä kokeilukulttuurikoulutuksessa työpaikkansa puolesta.

Mitä syvemmälle kokeilukulttuuriin sukellan, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että kyseessä on muotisana. Don’t get me wrong, esimerkiksi Aalto-yliopiston kokeilukulttuuria vetävät tutkijat tuntuvat olevan rautaisia ja paljon tätä humanistia fiksumpia ammattilaisia. Mutta hallinnon tasolla kokeilukulttuuri tuntuu hivuttautuvan ihmeen lähelle tutumpia pilotteja ja hankkeita. Toteutus saatetaan ulkoistaa innokkaille kansalaisille, mutta rahoitus tulee yleensä ylhäältä.

Mikäs tässä sitten on ongelmana? Eipä sinänsä mikään. Ihmiset pääsevät tekemään julkisella rahalla mahtavia projekteja, jotka tuottavat lähiympäristölleen yhteistä hyvää. En vain oikein jaksa ymmärtää julkishallinnon roolia projekteissa.

Jos olisin Eeli de’Medici ensimmäinen ja tämä olisi Firenze 1400-luvulla, olisi julkishallinnon rooli hieman toisenlainen kokeilukulttuurissa.

Hallintokunnissa, on se sitten kuntatasolla tai valtiolla, ajatellaan kansalaisyhteiskunnan toimijoita neliönmallisena palikkana, jota yritetään saada mahtumaan ympyränmuotoiseen reikään. Kokeiluun lähtevä hallinto yrittää saada nakutettua ilmiöistä pois ne osat, jotka eivät sovellu hallinnon muottiin. Ravintolapäivät ja Siivouspäivät muuttuvat varteenotettaviksi yhteistyökumppaneiksi vasta kun ne muuttuvat käsiteltäviksi yhdistyksiksi, mutta botellón-picnicit yms. lähinnä pyritään kieltämään ”mahdottomina”.


Kuka on vastuussa? Kuka tulee istumaan suunnittelukokoukseen? Ei, ei me tällaisen olemassaoloa edes rekisteröidä.

Siinä oikeastaan kiteytyy kokeilukulttuurin ongelma. Sen sijaan, että julkishallinto olisi maaperä, jossa kokeilut voisivat kasvaa, se toimii nyppijänä, joka mahdollistaa valittuun ympyränmuotoiseen aukkoon mahtuvien kokeilujen toteuttamisen. Valtio ja kunnat toimivat kuten aina ovat toimineet: ne järjestävät rahoitusta ja kilpailuja, joissa punnitaan erilaisten kokeilujen mahdollisuuksia, lähtien toteuttamaan ne, jotka sattuvat sopimaan. 


Ensin oli hanke, sitten tuli pilotti, sitä seurasi innovaatio ja nyt tekee tuloaan kokeilu. Kaikki muuttuvat synonyymeiksi vaikka sisältö muuttuu vain vähän. Hallinnon rakenne muuttuu hitaammin kuin sitä ympäröivä yhteiskunta.

Haluaisin ajatella ideaalitilanteessa julkishallinnon roolin pikemminkin sulkuna, joka aivan kuten vesiliikenteessä on olennaista saattaa eri korkeudessa olevat vedenpinnat kanavassa samalle tasolle, saattaisi julkishallinto toimijat sille kentälle jossa kehittäminen onnistuu. Virkamiessparraus lupaaville kokeiluille on tärkeä vaihe, mutta suurin haaste kaikissa kokeilukulttuurin projekteissa on yleensä jo siinä vaiheessa ylitetty. Ensimmäinen kokeilu on vaikein mihin lähteä, toiseksi vaikein on toinen kokeilu. Julkishallinto loikkaa mukaan yleensä liian myöhään - kun kriittisimmät vaiheet on jo ylitetty.

Mikäli kunta tai valtio olisi vilpittömästi valmiina ajamaan kokeilukulttuuria kehittämisen mallina, vaatisi se erilaista asennoitumista. Esimerkiksi oman viitekehykseni sisällä kunnan tulisi tarjota se maaperä, josta kokeilut voivat lähteä kasvamaan. Olisiko se sitten verkko tai mobiilisovelluksen tyylinen ”mitä tarvitset tietää” –infopaketti tai kaupunkilaisille avoin chat-sparraus pelkistä ideoista, en osaa sanoa. Helkkari, saman tien kaupungintalolla voisi istua joku jamppa ala-aulassa ainoana työtehtävänään neuvoa innokkaita kokeilijoita kaupungin resurssien pariin.


Tarkkaavainen lukija on varmaan tähän mennessä tajunnut mikä tässä on ongelmana? Onko kokeilu sitten vain ulkoistettua suunnittelua? Ehei, se nimittäin tarkoittaa kolmea asiaa yhtä aikaa: julkisten palvelujen suunnittelua, yksittäisten ihmisten projekteja ja yhteiskunnan rakenteiden muuttamista. Eiväthän ne kaikki voi olla saman sateenvarjon alla, eiväthän?

Paitsi että se vähän on, riippuen tietenkin keneltä kysytään.

Tällä hetkellä "kokeiludiskurssissa" eletään vaihetta, jossa ilmiö voi lähteä moneen eri suuntaan. On olemassa paljon hienoja projekteja ja fiksuja ihmisiä jotka näkevät sen mahtavana väylänä demokratisoida ja tasa-arvoistaa yhteiskuntaa. Ministeri Anu Vehviläinen piti kokeilukulttuuriseminaarissa varsin hyvän puheenvuoron aiheesta ja ensimmäistä kertaa huomasin nyökytteleväni keskustalaisen ministerin puheille. Joten hyvää on näköpiirissä, eikö niin?

Toisaalta sitten taas meillä on laki kunnallisista kokeiluista, joka kuulostaa sisällöltään yksityistämispropagandalta. Pari esimerkkiä:

1 §
Lain tarkoitus

Tämän lain tarkoituksena on lisätä kokeilukuntien toimintamahdollisuuksia vähentämällä niille laissa tai sen nojalla annetuissa säännöksissä asetettuja velvoitteita sekä niiden toteuttamisen ohjausta. Lain tarkoituksena on edistää kokeilukunnissa sellaisten asiakaslähtöisten ja monialaisten toimintatapojen ja palvelurakenteiden kehittämistä ja käyttöä, joiden avulla laissa säädettyjä tehtäviä voidaan kunnissa hoitaa taloudellisesti ja tuottavasti kuitenkin lainsäädännössä asetetut palvelujen sisältöä koskevat vaatimukset toteuttaen.

Tai sitten tämä:

15 §
Kokeilun soveltaminen yksityisten sosiaalipalvelujen valvonnassa

Sen estämättä, mitä yksityisistä sosiaalipalveluista annetussa laissa säädetään, lupaviranomainen voi myöntää toimintayksikkökohtaisen luvan yksityiselle sosiaalipalvelujen tuottajalle palvelujen tuottamiseen määräaikaisesti kokeiluajaksi, mikäli palvelut tuotetaan kokeilukunnan alueella ja siltä osin kuin lupaehdot koskevat palvelua.

Perustulosta puhutaan kokeiluna. Ylijäämäruoan jakamista kouluista lähialueiden asukkaille puhutaan kokeiluna. Lähidemokratiaprojekteja kehitetään kokeiluina ja sosiaalipalvelujen yksityistäminen voi olla kokeilu.


Jos nyt katsotaan tilannetta mustavalkoisin lasein, niin kokeilemalla kehittäminen on tällä hetkellä suuri sekainen myllerrys, jossa yhdistyy yksityistämishaluja, osallisuus- ja demokratiapyrkimyksiä sekä metsän maalaamista puiden väriseksi. Kokeilu on siis juuri sitä mitä puhuja haluaa kokeiluksi kutsua.

Ehkä se päällimmäinen viesti, jonka haluan antaa on se, että jos et vielä ole tutustunut kokeilukulttuuriin, niin suosittelen tekemään niin ennemmin kuin myöhemmin. Sillä tämä juna lähestyy asemaa, eikä ole aivan varma tuleeko sen kyydissä aseveljiä vai valloittajakansa.



Lue lisää