15.4.2019

Huomioita vuoden 2019 eduskuntavaaleista

Aurinko nousi tänäänkin ja hyvän mutta lyhyeksi jääneen yön jälkeen tekee mieli vähän analysoida vaalitulosta. Aloitetaan ilmiselvimmästä. 

SDP:n vaalivoitto

Media ja myös poliitikot mainostavat puolueiden kannatusta prosenttiosuutena kokonaisäänimäärästä. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa kun puhutaan gallupeista, mutta eduskuntavaaleissa vain paikkamäärällä on lopulta väliä.

Demareiden paikkamäärä kasvoi kuudella ja heillä on suurimman puolueen titteli (ainakin ennen tarkastuslaskentaa) yhdellä edustajalla. Neljälläkymmenellä edustajalla demareilla on siis yksi enemmän kuin Perussuomalaisilla ja kaksi enemmän kuin Kokoomuksella. Demarit voi siis luokitella vaalivoittajiksi, mutta parempaa olisi ollut tarjolla.

Mikä sitten meni mönkään? Jotenkin musta tuntuu, että SDP on tuomittu kärsimään puheenjohtajan huonosta mediakuvasta. Rinne ei ole mitenkään erityisen edustava kameroiden edessä, mutta eipä ollut Urpilainenkaan ennen häntä. Toivon sydämeni pohjasta, että jonnekin kellariin Siltasaaressa on rakennettu treenistudio, jossa Sanna Marinin kaltaisia nuoria demareita opetetaan puhumaan kameralle.

Nimittäin, ehkä se oli vain minun mielikuvitustani, mutta mitä enemmän kansa näki Antti Rinteen puhuvan, sitä vähemmän kansa halusi kuulla Antti Rinteen puhuvan pääministerinä seuraavat neljä vuotta. Varhaiset gallupit povasivat puolueelle paljon kovempaa tulosta, mutta vaalien lähestyessä kannatus suli. 


Sinisten tulevaisuus

Enpä muista, koska Suomessa olisi viimeksi kokonainen hallituspuolue pudonnut eduskunnasta? Perussuomalaisista lohjenneet Siniset eivät saaneet läpi yhtään edustajaa valtiopäiville ja emopuolue imi käytännössä koko sen kannatuksen, joka oli tarjolla.

Sampo Terho ja Jussi Niinistö saivat molemmat noin 3000 ääntä Uudeltamaalta, kun esimerkiksi PS:n Leena Meri nappasi yli 9000 äänen saaliin samasta vaalipiiristä. Veikkaanpa, että tämän vaalikauden aikana ne Siniset jotka voivat, siirtyvät vähin äänin takaisin Perussuomalaisiin, eikä puolue aseta enää ehdokkaita seuraaviin eduskuntavaaleihin. 


Perussuomalainen feenix

Perussuomalaiset on viimeistään nyt vakiintunut puolue, jolla on vakiintunut kannatus. Suurimman puolueen titteli olisi ollut tarjolla, eikä se olisi ollut pelkästään muiden huonoutta.

Mä olen yrittänyt pohtia sitä, miten kuvailisi Euroopan oikeistopopulisteja jotenkin muuten kuin kuplassani vakiintuneilla selityksillä. Perinteiset puolueet eivät ole omaksuneet politiikkansa identiteetiksi Nälkäpeli-elokuvista tuttua maailmankuvaa, jossa rikas keskusta on erottanut itsensä köyhistä reunoista. Perussuomalaiset vastaavat kai osittain tähän kysyntään. Koti, Uskonto ja Isänmaa, mutta ei välttämättä siinä järjestyksessä.

Puolueen nykyjohdon kannatus omien piirissä ja vastustus muiden puolueiden toimesta on oikeastaan vähän samaa juurta. Olen jännityksellä odotellut, että missä vaiheessa Jussi Halla-ahon blogista tulee hänelle rasite. Nyt Suomen toiseksi suurimman eduskuntapuolueen johtajana hän yrittää tietenkin luoda yhteistyömahdollisuudet kaikkiin suuntiin, mutta vuosikausia lietsottu vastakkainasettelu punavihreän blokin kanssa on asemoinut hänet tehokkaasti ulos vaalien muiden suurten voittajien yhteistyökuvioista. 


Vihreiden naisten esiinmarssi

Hieno homma, että eduskuntaan tulee uusia edustajia ja valta ei ala pakkaantumaan samoille naamoille. Samaan aikaa kuitenkin toivoisin vähän enemmän pysyvyyttä Vihreillä. Kabinettipolitiikka on osa eduskuntatyötä, eikä siinä ole aina eduksi olla uusi talossa. Nyt valituista 20 Vihreästä kansanedustajasta jopa 14 on uusia. Toki puolue kasvatti edustajamääräänsä samalla viidellä, mutta luku on silti suuri.

Esimerkiksi Helsingissä Ozan Yanar tippui eduskunnasta ja Uudellamaalla sekä Jyrki Kasvi että Johanna Karimäki jäivät ulos. En voi olla miettimättä sitä, että johtuuko suuri vaihtuvuus myös kannattajakunnan halusta suosia tuntematonta tulokasta vanhan tekijän sijaan. Hipsterit etsivät aina sitä ”uutta juttua” ilmeisesti myös politiikassa. Sedät ulos -retoriikka on ihan hauskaa, mutta omien edustajien kierrätys ei muuta vakiintuneita asetelmia.


Varsinais-Suomen Vihreät

Koin poliittisen heräämiseni Turussa opiskeluaikoina, joten Turun vaalitulos osuu aina lähelle sydäntä. Varsinais-Suomi sai aikanaan kaksi Vihreää kansanedustajaa kun Ville Niinistö pääsi hilkulla läpi Janina Anderssonin peesissä vuonna 2007. Tämän jälkeen on Vihreiden edustajamäärä jäänyt aina yhteen, vaikka tälläkin kertaa povattiin etukäteen jopa kolmea.

Miksi näin? Ensinnäkin toinen edustaja oli lähellä, kun konkaripoliitikko Elina Rantanen oli ensimmäinen ei-valittu Turusta. Toisekseen, Ville Niinistön poisjäänti teki valtavan aukon kannatukseen. Tämä taidettiin tajuta myös puoluetoimistolla, kun puoluesihteeri Lasse Miettinen listautui Varsinais-Suomeen ehdokkaaksi aivan viime tipassa.

Äänestysalueena Varsinais-Suomi ei siis vaikuta järin Vihreältä ja puolueen kannatus on vahvasti henkilöitynyttä. Kunnallispolitiikassa Vihreät ovat Turussa suuri voima, mutta se ei kanna eduskuntaan asti. Toivon, että uutena valittu Sofia Virta tulee olemaan näkyvä poliitikko valtakunnan tasolla, mutta uudelta kansanedustajalta ei tietenkään voi toivoa ihmeitä. 


Helsingin vaalitulos

Perussuomalaisilla oli Siniset piikkinä kyljessä ja Vihreillä ja Vasemmistoliitolla pienpuolueet. Perussuomalaisille olisi ollut Uudellamaalla tarjolla lisäpaikka jos toinenkin Sinisille menneillä äänillä ja Vihreät olisi saattanut nousta yksin Helsingin suurimmaksi puolueeksi, ilman Eläinoikeuspuolueen, Feministisen puolueen ja Piraattipuolueen vaalilistaa.

Jos tädilläni olisi munat, ja niin edelleen. Helsingissä merkittävin äänisaalis meni Jussi Halla-aholle, josta tuli samalla valtakunnan äänikuningas. Puolueen paikkamäärä pysyi kuitenkin ennallaan.

Vihreillä ja Vasemmistoliitolla molemmilla oli vaihtuvuutta, paikkamäärän kasvaessa samalla. Vasemmistoliiton kolmesta edustajasta kaksi oli uusia, Mai Kivelä nousi uutena eduskuntaan ja Veronika Honkasalo korvasi Silvia Modigin. Paavo Arhinmäki säilytti paikkansa.


Tuleva vaalikausi

Kolmen keskisuuren puolueen ja kutistuneen Keskustan hallitusneuvotteluista tulee hankalat. Vetovastuu lienee ehkä SDP:llä, mutta näin tasaisessa tuloksessa se ei ole mitenkään itsestään selvää. Perussuomalaiset saattaa tarkistuslaskennassa kammeta vielä demareiden kanssa tasoihin, jos ei jopa ohi, mutta mahdollisuushorisontti niille hallitusneuvotteluille on aika kapea. Epäilen, että PS:n on helpompi päästä hallitukseen kakkospuolueena kuin pääministeripuolueena.

Kukaan ei halunnut viime kerralla uusintaa Kataisen/Stubbin Sixpack-hallituksesta ja kukaan ei halua tällä kertaa uusintaa Sipilän troikasta. Jännittävää on nähdä, loppuuko Kokoomuksen 12 vuoden hallitustaival tai että kampeaako Juha Sipilä jollain taikatempulla Keskustan hallitukseen.

Jos lähtisin muodostamaan hallitusta voittajista, olisi siinä SDP, Perussuomalaiset, Vihreät ja Vasemmistoliitto. Käytännössä mahdottomana yhtälönä on siis odotettavaa jonkin edellisen hallituksen puolueen pääsevän nytkin hallitusvastuuseen. Olen nyt neljä vuotta inhonnut Suomen linjaa, joten tietenkin toivoisin sen muuttuvan. Samaan aikaan kuitenkin olen jo niin tottunut inhoamaan, että en muuttaisi metsäpirttiin erakoitumaan, vaikka Perussuomalaiset, Keskusta, Kokoomus tai kaikki kolme pääsisivät hallitusvastuuseen.

Joka tapauksessa, vaalipölyn laskeutuessa on taas ilo alkaa seurata politiikkaa. Korkealentoiset lupaukset muuttuvat reaalipolitiikaksi, jota pieni valtio joutuu harjoittamaan edustuslaitoksestaan huolimatta.
Lue lisää

3.1.2019

Kuka murhasi Roland Barthesin?

Kirjavuoden 2019 ensimmäinen loppuun asti luettu kirjani oli Laurent Binet’n veijaridekkari 1980-luvun Ranskan älykköpiireistä. Kuka murhasi Roland Barthesin? kertoo suomennoksensa nimessä tarinan käynnistävän tapahtuman: esseisti ja filosofi Roland Barthesin kuolema liikenneonnettomuudessa ei ollutkaan vahinko…

Osaan tilata ranskaksi pitsan, olutta ja karahvin vettä (en siis pulloa, joten päädyn aina ravintoloissa rukoilemaan heidän tarjoilevan vetensä karahveista). Osaan lisäksi pahoitella kohteliaan monisanaisesti sitä, etten puhu ranskaa ja tiedustella, että puhuuko keskustelukumppanini mahdollisesti englantia. Näillä ranskantaidoilla ei vielä lueta kaunokirjallisuutta ranskaksi, joka on siksi sääli, koska tämä kirja elää ja hengittää ranskaa.

En ole täysin ummikko ranskalaisesta kulttuurista, mutta kieltämättä tunnen juuri ennen syntymääni ollutta ranskalaista yhteiskuntaa paljon huonommin, kuin 1990-luvun vastaavaa. Tämä ei sinänsä olisi ongelma, ellei kirja luottaisi paljon lukijan ennakkotietoihin. Otetaan kuvaava esimerkki.

Binet uskoo karikatyyrien voimaan kerronnassaan. Vitsi ei olisi juurikaan hauska, jos siinä seikkailisi aina satunnaisesti rietasteleva aineidenkäyttäjä-intellektuelli, joka velloo ylimielisessä itseriittoisuudessaan ja alentuu puhumaan tieteistä muiden kanssa vain silloin kun se sattuu viihdyttämään häntä. Mutta heti kun tämän karikatyyrin nimeää Michel Foucault’ksi, vitsi muuttuu hauskaksi.

En tunne ranskalaisten kasari-intellektuellien persoonia niin hyvin, että voisin sanoa millaisia persoonia Philippe Sollers, Bernard-Henri Lévy tai Julia Kristeva olivat tai millainen heidän julkinen imagonsa aikanaan oli? Puolet viittauksista menevät väkisinkin ohi, kun olen tällainen sivistymätön moukka. Foucault on vielä helppo, mutta vaikeaa se on kiinnostusta kaivaa jostain Valéry Giscard d'Estaingin ässän suhuttamisen. Moni ranu varmaan nauroi kohdalle kippurassa: ”Hohohohohoo! Gissscard todellakin ssssuhutti!”

Kirjassa on kuitenkin toinenkin puoli, jota pitää käsitellä: kuten Barthesin nimen maininta suomennoksen otsikossa vähän lupaileekin, kirjassa puhutaan paljon semiotiikasta/semiologiasta. En ehkä enää nykyisin saa samanlaisia kiksejä kielellisestä käänteestä, kuin mitä opiskelujeni loppuvuosina, jolloin julistin mielelläni jokaiselle, joka suinkin vain suostui kuuntelemaan, kuinka logiikkaan perustuva matematiikka ei voi pohjimmiltaan selittää itseään ilman kieltä (Russelin paradoksi).

Olin siis jokseenkin pettynyt, että vaikka kirja käsitteli kieltä ja symboleja, ne oli redusoitu pelkiksi väittelyn välineiksi tai Sherlock Holmes-henkisen päättelyn työkaluiksi. Myönnettäköön, että teoksessa on paljonkin elementtejä, joiden symbolien tarkastelu tuo kokonaisuudelle uusia tasoja. Kyseessä ei siis ole tyhmä kirja, tai tyhmän kirjoittajan kirja. Mutta silti, yhteiskunnan symbolien tulkinnan yksinkertaistaminen puhtaaksi retoriikaksi on vähän tylsää.

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin? **
Lue lisää