8.11.2018

47/50 Sivullinen

Löysin Helsingin kirjamessuilta sattumalta Albert Camus’n Sivullisen muutamalla eurolla. Olin jo vähän päättänyt jättää sen lukematta. Minulla on ollut pieniä ongelmia rakkaan kirjastolaitoksemme kanssa, joten suunnittelin vaihtavani lukuprojektini kaksi viimeistä kirjaston kirjaa (tämän Camus’n Sivullisen ja Charlotte Brontën Jane Eyren) joihinkin toisiin teoksiin. Kävi siis tuuri!

Asiaan. Olen monesti miettinyt, että kuinka pahasti Ranskassa populaarikulttuurin kenttä oli filosofiaan kallellaan 1900-luvulla? Roland Barthes opetti tutkimaan symboleita ja merkityksiä painista, teatterissa saattoi käydä katsomassa Jean-Paul Sartren näytelmiä ja elokuvan saralla uusi aalto rikkoi taiteen kaavaa. Jopa vanhan vitsiniekan, Michel Foucault’n tuotannosta löytyy yksi romaani.

Tiedän että Albert Camus’n Sivullisen sanotaan olevan ”eksistentialismin klassikko”. Sen filosofinen luonne on vaan helpompi ymmärtää, jos tajuaa peilata sitä 1900-luvun alkupuolen Ranskassa vallinneeseen kulttuuri-ilmapiiriin. Kirja itsessään vaikuttaa vähän, noh sanotaan nyt ilkeästi, Paulo Coelhomaisen simppeliltä kertomukselta, jonka päähenkilö on aikamoinen kusipää.

Sivullinen ei ole huono kirja, mutta sen aika on vähän jo ohi. Sen on sanottu kertovan yhteisöllisen ja individualistisen maailmankuvan ristiriidasta, ulkopuolisuudesta ja yhteiskunnan rakenteiden mielettömyydestä. Toisaalta, aikalaiset kun elivät vahvan pohtivassa kulttuurimaailmassa, niin kirjan on varmaan sanottu kertovan välimerkeilläänkin jonkin vahvasti politisoituneen sanoman, joka nykylukijalle ei enää suoraan aukene.

Camus’n kertomus herättää kyllä ajatuksia, mutta sen yhtymäkohdat tosimaailmaan ovat 2010-luvulla sangen erilaisia kuin kirjoitusaikanaan. Kirjan suurin ongelma minulle onkin juuri päähenkilössä ja hänen asenteissaan. Huomasin käyväni päässäni läpi kaikkia niitä mielenterveysongelmia, joita hänelle nykyaikana diagnosoitaisiin: ainakin epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö, ehkä masennus ja todennäköisesti jokin traumaperäinen stressihäiriö.

Sivullinen on tästä kaikesta huolimatta - tai ehkä juuri niiden takia – sangen viihdyttävä kirja. Siinä on lisäksi harva ladonta ja mittaakin vain 160 sivua. En nyt suoraan suosittelisi lukemaan sitä, mutta sellaisen suosituksen uskallan antaa, että jos joskus mielesi tekee lukea vähän Paulo Coelhoa, niin ota sen sijasta käteesi Albert Camus.

Albert Camus: Sivullinen **
Lue lisää

6.11.2018

46/50 Half of a Yellow Sun

Nyt en taas tiedä mistä aloittaa. Tämän kirjan lukemisessa ei pitäisi sivumääränsä vuoksi missään nimessä mennä niin pitkään kuin mitä minulla nyt meni – melkein kaksi viikkoa. Puolisoni kysyi kirjan päätyttyä, että mitä pidin siitä? Vastasin pitäneeni kaikesta muusta, paitsi niistä osista, jotka kertoivat sodan kauheuksista.

Chimamanda Ngozi Adichien romaani Half of a Yellow Sun kertoo keskiluokkaisten ihmisten elämästä lyhytikäisessä Biafran valtiossa 1960-luvulla. Biafran lipussa oli puolikas keltainen aurinko, mistä siis kirjan nimi juontaa. Ja mikäli lukija ei ole vielä yhdistänyt pisteitä päässään, niin kyllä, kyseessä on se valtio, jonka nimen perään lisätään yleensä sana ”nälänhätä”.

On epäreilua sanoa pitävänsä kirjassa kaikesta muusta, paitsi kurjuuden kuvauksesta. Kirja ei ole epätoivoinen, eikä se mässäile kauheudella, mutta Adechie ei kuitenkaan anna lukijalle yhtään armoa. Tulee vähän sellainen tunne, että kirjailija haluaa lukijan elävän mukana siviiliväestön kokeman kumuloituvan kurjuuden, koska me ihmiskuntana emme saa unohtaa sen tapahtuneen.

Okei, ehkä tuo oli vähän turhan dramaattisesti sanottu, mutta muistettakoon, että ranskalaiset lääkärit perustivat koko Lääkärit ilman rajoja -järjestön saadakseen lähetettyä apua Biafraan. Tein aikanaan valtio-opin kandini kansainvälisen yhteisön reagoinnista Ruandan kansanmurhaan, joten olen ehkä vähän turhankin herkkä Afrikan mantereen sotakuvauksille.

Kirjana Half of a Yellow Sun on tietenkin hyvin kirjoitettu ja taidokkaasti rakennettu. Se pitää otteessaan hyvin, mutta etenkin puolivälin jälkeen kirjailija tuntuu vähän luovuttavan valitsemastaan rakenteesta ja luottaa dramatiikan vievän tekstiä eteenpäin. Kirjassa on noin puoleenväliin asti aikajanalla leikittelystä johtuvaa lukijan epätietoisuutta, mutta loppupuolen epätietoisuus juontaa lähinnä päähenkilöiden kohtaloiden pelkäämisestä.

Jos pitäisi suositella jompaakumpaa teosta The God of Small Thingsiä tai Half of a Yellow Sunia, niin suosittelisin The God of Small Thingsiä sata kertaa sadasta. Molemmissa on samankaltaista kauheutta, mutta tämä Adichien sotakuvaus on vaan niin paljon lohduttomampaa, karumpaa ja epätoivoisempaa. Toisaalta, Half of a Yellow Sun on sellainen kirja, joka kaikkien pitäisi lukea. Etenkin heidän, jotka kehottavat sotaa pakenevia ihmisiä palaamaan kotiin taistelemaan.

Antaisin tälle kirjalle varmaan kolme tähteä jos eläisin tyhjiössä. Olen kuitenkin aika varma, että tämä on parempi kirja, jos lukija ei ole ensin myrkyttänyt mieltään vuoden ajan tutkimalla kansanmurhaa.

Chimamanda Ngozi Adichie: Half of a Yellow Sun ****
Lue lisää