28.8.2018

37/50 The God of Small Things

Sanotaan se heti alkuun: Arundhati Royn The God of Small Things on ihan kauhea kirja lukea. Rakas jääkaapinjakajani ei tahtonut saada sitä luettua lainkaan ja minäkin huomasin välillä ihmetteleväni, että miksi ihmeessä kukaan kirjoittaisi tällaista kirjaa? Teos on riipivä, surullinen ja siinä on jatkuva tulevan pelko.

Sitten heti toisena huomiona pitää sanoa, että kyseessä on yhdestä – viiteen tähteen -asteikolla noin seitsemän tähden kirja. The God of Small Things ei ole hyvä kirja, vaan aivan huikean hyvä kirja. Tämän jos luetuttaisi jokaisen työväenopiston kirjoittajakurssin alussa innokkaille kirjailijanaluille, niin 75 % jättäisi kurssin suoraan kesken. Huippu on jo saavutettu, eikä historia muista Mount Everestin toisena saavuttaneen nimeä. We’re done here.

Mikä siitä sitten tekee kamalan ja hyvän samaan aikaan? Teoksen juoni on todella surullinen, mutta jotenkin rehellisen surullinen. Roy liikkuu kerronnallaan eri aikajanoilla, eri näkökulmissa ja eri tyylilajeissa sujuvasti ääripäistä toisiin. Hänen tekstinsä referoi itseään mitä pidemmälle kirja etenee ja lukijalle tulee jatkuvasti sellainen tunne, kuin hän olisi jakamassa yhteisiä salaisuuksia kertojan kanssa, jotka vain he kaksi tuntevat.

Kuulostaako hankalalta? No sitä onkin vähän hankala selittää. Tämä teos on niin valtavan hyvä, että sen loputtua tekee mieli jakaa ihmiset kahteen ryhmään: heihin jotka ovat- ja heihin jotka eivät ole lukeneet The God of Small Thingsiä. Me lukijat tiedämme maailmasta jotain mitä te jotka ette ole lukeneet ette pysty edes kuvittelemaan. Meillä on yhteinen kokemus; jaettu salaisuus, johon te ette pääse muuten kuin lukemalla tämän kirjan.

Menee vähän ylistykseksi, mutta siltä tämän kirjan lukeminen oikeasti minusta tuntui: kaamean surullisen salaisuuden jakamiselta kirjan kanssa. Tämä teos on ilmestynyt vuonna 1997, jolloin se voitti myös Booker kirjallisuuspalkinnon. Meitä salaisuuden jakajia on siis useampia.

Suosittelenko tätä varauksetta? Luojan tähden, en! Erityisesti en kenellekään, jonka täytyy lukuhaasteen vuoksi lukea jokin kirja eteen tämän jälkeen. Mitä tämän jälkeen edes voi lukea? Sen sijaan, jos luet vain yhden kirjan vuodessa, tämä saattaa olla sinua varten.

Arundhati Roy: The God of Small Things *****
Lue lisää

20.8.2018

36/50 Akvarelleja Engelin kaupungista

Jukka Viikkilän esikoisteos sai vuoden 2016 kaunokirjallisuuden Finlandian. Teosta kuvaa varsin hyvin se, että sen Wikipedia-sivu on juuri ja juuri kolme riviä pitkä. Jouduin varmistamaan palkinnon jakaneen Baba Lybeckin koulutustaustan, ettei hän varmasti ole ekonomi. Niin pienellä romaanilla on meinaan Viikkilä palkintonsa pokannut.

Eikä siinä mitään: pienikin on kaunista. Akvarelleja Engelin kaupungista onkin kaunis, intiimi ja tunnelmallinen teos. Sain kuulla kirjan hyllystä ottaessani ennustuksen, että tuskin tulen siitä pitämään. Maineeni hitaan kerronnan vihaajana kulkee edelläni.

Olisi väärin väittää, että en pitänyt tästä. Olen tässä kirjaprojektin edetessä oppinut, että tiedän mielipiteeni kirjasta noin puolessa välissä. Esimerkiksi Sarah Watersin Fingersmith oli mielestäni varsin hidastempoinen, ihan OK kahden-kolmen tähden kirja sivulle 175 asti. Waters käytti aikaa tunnelman rakentamiseen ja sitten käytti hävyttömästi hyväkseen luodun maailman tunnelmaa nostaessaan kierroksia. Sivulla 175 Jukka Viikkilän teoksessa sai jo riipiä viimeisiä lehtysiä irti takakannesta.

Kirjan ei tarvitse olla pitkä ollakseen hyvä. Tove Janssonin Kesäkirja ei ollut pitkä, mutta se oli ihana pieni kirja. Suurin ero näiden kahden teoksen välillä on kuitenkin siinä, että Viikkilän teos on myös vähän kokeellisempi. Se on kirjoitettu minämuotoon ja formaattina on päiväkirja. En osaa sanoa toimivatko ratkaisut, kun kirja ehti loppumaan ennen kuin muodostin mielipiteeni.

Lyhyt kirja, jonka kappaleet ovat lyhimmillään muutaman rivin mittaisia päiväkirjamerkintöjä. Lyhyt, lyhyt, lyhyt. Näin viime vuoden lopulla tämän teoksen myynnissä Akateemisella vähän päälle kolmeenkymppiin, aika samaan hintaan kuin Juha Hurmeen Niemi. Se kustantaa saman kioskin verkkokaupassa nyt edelleen vuoden 2018 elokuussa 26,90€.

Tämä oli ihana pikku teos, mutta kaunokirjallisuuden Finlandia venytetylle novellille? Kamoon.

Jukka Viikkilä: Akvarelleja Engelin kaupungista **
Lue lisää

19.8.2018

35/50 White Teeth

Huh, huh kun mulla kesti tämän kirjan lukemisessa. Zadie Smithin ensiromaani ei ollut millään muotoa listani pisin, saati vaikealukuisin. Okei, tässä oli välissä yhdet festarit ja useampi ratikkamatka, jolla en päässyt lukemaan kirjaa, mutta ei tässä kuitenkaan olisi pitänyt 20 päivää mennä.

Sanotaanpa kirjan paras puoli heti alkuun: Smith kirjoittaa ihan järkyttävän hyvää ja lennokasta kieltä. Smithin kertomuksen lukeminen on kuin kuuntelisit uuden rakkauden kaikkein mielenkiintoisinta tarinaa lumoutuneena. Kirjailija on pumpannut arkisimmatkin tapahtumat ja pakolliset tapahtumankuljetukseen liittyvät maininnat toiseen potenssiin. Hän käyttää kaikki mahdollisuudet hyväkseen esitelläkseen huikean nokkelaa kerrontaansa. White Teethin kieli on kirjallisuuden vastine tuulihatuille.

Miksei sen lukemisessa sitten kesti niin kauan? Olin varannut kirjalle aikaa useampana iltana tunnin tai pari, mutta yleensä kymmenen sivua oli maksimini, ennen kuin oli ihan pakko tarkistaa Facebook. Miten jonkin näin herkullisen nauttiminen tökki niin pahasti? Minulla kesti monta sataa sivua hoksata mikä teoksessa häiritsi.

Zadie Smithin White Teethistä puuttuu predestinaatio. Tämä on takuulla tarkoituksellista ja se on kirjallisuustieteellisesti moderni, hieno ja raikas ratkaisu, mutta minulle se oli yhtä tuskaa. Juoni tuntui siltä, kuin olisi otettu pieni katkelma ihmisten arjesta, jossa asioita vain tapahtuu ilman mitään varsinaista kohdetta tai määränpäätä. Smith kyllä kertoo ja kuvailee kaiken fantastisella kielellään, mutta silti se on vain lapsiperheiden arjen kuvailua.

Sitten kun joskus teoksen puolivälin jälkeen alkaa tarinaan ilmestyä merkkejä tulevasta, ne tuntuvat ihan tosi päälleliimatuilta. Ikään kuin Smith olisi tajunnut, että kirja pitää lopettaakin jotenkin ja alkanut sitä varten rakentelemaan uutta asetelmaa jo kertaalleen luomaansa maailmaan. Kirjaan ilmestyy uusia hahmoja ja vanhojen keskinäistä dynamiikkaa täytyy vähän muuttaa, jotta palat loksahtaisivat lopussa yhteen.

Eli lyhyesti, kirjassa ei mielestäni ollut aluksi juonta ollenkaan ja sitten kun juonenrakennus alkoi, se ei sopinut sitten niin yhtään tähän romaaniin. Näin juonivetoiselle lukijalle tämä ei ollut mitään herkkua.

En usko että Zadie Smith lukee tätä suomeksi kirjoittamaani arviota hänen 18 vuotta sitten ilmestyneestä kirjastaan, mutta jos Zadie luet, niin annan hyvän vinkin: käy kirjastosta hakemassa Paulo Coelhon kirjoja ja kirjoita ne uudelleen. Se olisi täydellinen yhdistelmä: Coelho on kirjoittanut pelkkiä juoniaihioita, joista puuttuu kokonaan kerronta. Sinä voisit hyvin täyttää ne täydellisellä kerronnallasi.

Mutta joo. Eihän tämä huono kirja ole, mutta mahdollisuudet vain olisi ollut niin paljon parempaan. Henkilökohtaisemmalla tasolla sanottakoon, että olen nyt saavuttanut saturaatiopisteen kirjatyypille ”Olen kotoisin Etelä-Aasiasta ja pohdin identiteettiäni länsimaissa”. Ihan hyviä kirjoja, mutta ymmärrän jo yskän.

Zadie Smith: White Teeth ***
Lue lisää