Fingersmith sijoittuu viktoriaaniseen Englantiin ja se kertoo tarinan eräästä rikoksesta. Pitkään pohdittuani, tulin siihen tulokseen, etten oikeastaan juurikaan pysty kirjasta muuta kertomaan paljastamatta siitä jotain. En usko yleensä pilaavani kenenkään lukukokemusta kertomalla kirjan teemoista, mutta tällä kertaa se on vähän normaalia vaikeampaa. Googlatkaa jos kiinnostaa, sillä tällä kirjalla riittää erilaisia aihetunnisteita.
Fingersmith on tosi fiksu kirja. Se vetää lukijan mukaan tarinaansa alusta lähtien, mutta vasta noin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen kirjan luonne alkaa avautumaan. Waters on nähnyt vaivaa rakentaakseen eheän ja kasvavan tarinan, joka ei pienestä tiiliskivimäisyydestään huolimatta ole mitään Orhan Pamukia.
Kun Orhan Pamukin juoni alkoi muuttua jännittäväksi, hän alkoi kuvailemaan jonkin piirustuksen ääriviivoja, mutta Waters ottaa jalan kaasulta aina vain laittaakseen isompaa vaihdetta silmään. Ehkä jos jotain huonoa teoksesta pitää hakea, niin Waters voisi painaa sitä kaasuaan aavistuksen nopeammin. Hän on selvästi yrittänyt välttää kiirehtimistä, mutta samaan lopputulokseen olisi kyllä voinut päästä pikkuisen nopeamminkin.
Kiirehtiminen olisi kylläkin näkynyt kirjan tunnelmassa. Ja ai että tämä on tunnelmallinen teos. Luen päivittäin raitiovaunussa työmatkoilla ja yleensä suurin este keskittymiselle on se, jos vaunuun sattuu toisensa tuntevia juttelijoita. Fingersmithin aikana huomasin olevani niin täysillä mukana, etten rekisteröinyt muuta maailmaa lainkaan. Helsingin rautatieaseman ja Kallion kaupunginosan läpi kulkevassa raitiovaunussa tämä on melkoinen meriitti.
Sananen vielä näin loppuun Watersin henkilöhahmoista, sillä tämä kirja on erityisesti tarina ihmisistä. Mietin jonkin aikaa, että mitä mieltä olen Watersin tavasta kuvata päähenkilöitään. Ensin ajattelin heidän olevan pikkasen liian uhreja makuuni. Heille tapahtuu paljon kurjaa. Sitten taas pohdin, että jos tarinan hahmot olisivat kiiltokuvamaisia supersankareita, ei kertomus olisi yhtään niin uskottava. Joten lopulta on kai sanottava heidän olevan vain(?) hyvin inhimillisiä ihmisiä, joilla on vahvuutensa ja heikkoutensa.
Tässä onkin sellainen vahvuus, jota ei kirjaprojektissani ole vielä tullut vastaan. Jopa tähän asti parhaassa lukemassani romaanissa Middlesexissä oli epäuskottavia karikatyyrihahmoja, joiden motivaation pystyi redusoimaan muutamaan tekijään. Fingersmithin hahmot ovat niin oikeita, että heidät pystyy melkein maistamaan.
Vielä kun Sarah Waters olisi laittanut nämä uskottavat hahmonsa toimimaan pikkuisen nopeammin ja antanut heille vähän vähemmän kärsittävää, olisi tämä ollut melko lailla täydellinen kirja.
Sarah Waters: Fingersmith ****
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti