6.10.2019

The Dark Tower

Kesäkuussa 2019 Netflixin valikoimaan ilmestyi Stephen Kingin romaaniin pohjautuva elokuva The Dark Tower. Olin kuullut tämän Idris Elban tähdittämän filmin olevan paha floppi, mutta halusin katsoa sen silti. Ainoa ongelma vaan oli se, että jos katson leffan, niin en todennäköisesti tulisi enää lukemaan kyseistä kirjaa. Pääni ei oikein taivu sellaiseen asentoon, että pystyisin lukemaan kirjan jos elokuva on jo paljastanut juonen. 

Reippaana poikana päätin ladata Kindle-sovellukseen Kingin The Dark Tower -sarjan ensimmäisen osan, Gunslingerin. Olin menossa Nizzaan lomalle ja olihan se mukavaa ottaa varoiksi yksi e-kirjakin, jos rannalla loikoillessa fyysiset kirjat loppuvat kesken. Kyseessä oli siis ns. hätävara-kirja.

Noin 4000 sivua myöhemmin lokakuussa 2019 löydän itseni sunnuntaiaamuna lopettelemasta viimeistä The Dark Towerin seitsemästä alkuperäisestä kirjasta. En ole kolmeen kuukauteen lukenut juuri mistään muusta, kuin Roland Deschainin eeppisestä matkasta läpi lukemattomien maailmojen, kohti mustaa tornia.

The Dark Tower on hyvin erikoinen kirjasarja. Ajattelin ensin, että sitä ei voi upottaa mihinkään tiettyyn kategoriaan, mutta se olisi ollut älyllisesti laiskaa. Kingin sarja on yksinkertaisesti sanottuna vaihtoehtoisen tulevaisuuden ja/tai todellisuuden, intertekstuaalinen, post-apokalyptinen, omaelämänkerrallinen länkkärifantasia. Ihan siis selkeästi määriteltävä kokonaisuus.

Ensimmäinen teos Gunslinger on kirjoitettu vuonna 1982 ja viimeinen kirja, sarjansa mukaan nimetty The Dark Tower, vuonna 2004. Kingillä kesti siis koko hoidon tekemisessä sellaiset 22 vuotta. Normaalistihan tämä ei olisi kirjailijalle temppu eikä mikään. George R.R. Martin on kirjoittanut Tulen ja Jään laulua kohta 24 vuotta, eikä loppua näy. Stephen Kingin tapauksessa tämä on kuitenkin vähän erikoista, sillä King on kirjoittanut vuoden ensimmäisen ja viimeisen osan välissä yhteensä 24 muuta kirjaa, jotka eivät liity mitenkään The Dark Toweriin.

Kingillä on tuotteliaan kirjailijan maine ja lukemani painoksen saatesanoissa viitattiin useampaan otteeseen tämän kirjasarjan tekemisen vaikeuteen. Hän on itse sanonut The Dark Towerin olevan hänen Sormusten herransa. Uusien osien julkaisussa oli kestänyt, koska hän oli jossain vaiheessa tajunnut kirjoittavansa sellaista teosta, joka määrittelee häntä kirjailijana. Tämä on siis Kingin omasta mielestään hänen tärkein työnsä.

Sarja olisi varmaan vieläkin kesken, ellei kirjailija olisi jäänyt auton alle vuonna 1999. Onnettomuus oli kuulemma herättänyt Kingin. Hän oli tajunnut, että The Dark Tower pitää kirjoittaa loppuun, jotta se ei jäisi vahingossa kesken. Joku Goodreads-yhteisön jäsen oli The Dark Towerin arvostelussaan kirjoittanut, että jos hän olisi tiennyt Stephen Kingin motivoituvan kirjoittamaan sarjan loppuun onnettomuutensa jälkeen, olisi hän partioinut Mainen kaduilla joka yö auton kanssa.

Mietin kovasti, mitä sarjan juonesta voisi paljastaa, joka avaisi vähän enemmän antamaani genremäärittelyä, mutta ei pilaisi lukukokemusta. Ensimmäisessä teoksessa on selvä läkkäritunnelma, jota maustaa erikoinen fantasialisä. Juonen edetessä fantasiaosuus aukeaa pikkuhiljaa enemmän ja enemmän, paljastaen lisäkerroksia periaatteessa hyvin yksinkertaiseen tarinaan. Kuvittele aamuauringossa aukeavaa ruusua, jonka terälehdet paljastavat altaan aina lisää terälehtiä. 


Ei tainnut auttaa kauheasti? The Dark Tower kertoo ystävyydestä, rakkaudesta, uskollisuudesta, velvollisuudentunteesta, hyvyyden ja pahuuden taistelusta. Se ei ole millään muotoa mitään korkeakulttuuria, mutta tässä viimeisen 1,5 vuotta normaalia enemmän kirjoja luettuani, en ole kertaakaan samaistunut teoksiin yhtä hyvin kuin tässä The Dark Towerin viimeisessä osassa. En tuntenut kertaakaan esimerkiksi Arundhati Royn The God of Small Things –teoksessa yhtä voimakkaita tunteita kuin mitä Stephen King onnistui luomaan The Dark Towerin viimeisessä osassa. 

Kingillä on toki etulyöntiasema järjettömällä volyymilla. 4000 sivua yhtä tarinaa on todella paljon ja siinä ehtii vähän huonomminkin kirjoitettuihin hahmoihin rakastua syvästi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että The Dark Tower olisi huonosti kirjoitettu. 

Viimeisenä huomiona toistan tuon, jonka sanoin jo aikaisemmin. Stephen King pitää The Dark Toweria tärkeimpänä työnään. Kirjasarjasta, ja etenkin sen viimeisestä osasta, paistaa läpi sellainen ilmiö, joka on vähän kioskikirjallisuuteen kallellaan olevalle kauhukirjoja tusinoittan liukuhihnalta tuottavalle kirjailijalle poikkeuksellista. The Dark Tower ei aina välttämättä yritä miellyttää. 

Tarinassa on alusta loppuun mukana eräänlainen piinaava epätietoisuus. Lukija voi arvata tapahtumien kulkua monista vinkeistä ja vaaran asteista, joihin päähenkilöt joutuvat, mutta samaan aikaan missään vaiheessa ei tule tuudittauduttua turvallisuudentunteeseen. Tarinan sankarille ei tietenkään voi sattua mitään, vai voiko? Söpö eläin, sehän selviää tietenkin? Vai selviääkö? No mutta tämähän on fantasiaa, seuraavalla aukeamalla tulee varmasti ystävällinen noita-akka, joka taikoo takaisin kolme sormea, jotka hirviö söi edellisellä sivulla. 

Suosittelisinko The Dark Toweria? En varauksetta. En tiennyt ensimmäistä kirjaa aloittaessani, että millaista sarjaa aloin lukemaan. Ja vaikka sinä lukisit tämän arvostelun ja sarjaa pahemmin spoilaavia arvosteluja päälle, et tietäisi sinäkään. The Dark Tower on Stephen Kingin tuotannon keskipiste, sen musta majakka, eikä sitä pidä lähestyä kevyin askelin. Jos olet kuitenkin valmis lähtemään Roland Deschainin kanssa elämäsi pisimmälle matkalle, revolverimies varmasti arvostaisi seuraasi. 

Stephen King: The Dark Tower *****

10/121 Neljäkymmentä vuotta

Huhtikuun yhdestoista 1984 Hyvinkään keskussairaalassa syntyi eräs Eeli Wördman, joka häviävän hetken ajan oli maailman nuorin ihminen. Nelj...