21.5.2018

23/50 Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä

Varmaankin melko lailla kaikki tätä blogia lukevat ihmiset tietävät, että olin käymässä isäni kanssa Pohjois-Koreassa syksyllä 2014. Jos tämä oli uutta tietoa, niin blogipostaus aiheesta löytyy tämän linkin takaa.

Kohta nelisen vuotta mulla on hyllyssä pölyttynyt Pohjois-Koreasta kertovat kirjat Leiri 14 ja tämä nyt lukemani Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä. Ensimmäinen on kuuluisampi kuvaus vankileiriltä paenneesta ihmisestä, mutta valitsin tämän jälkimmäisen, koska sen kertoo kirjailija itse (kai ainakin periaatteessa) ja koska hän on nainen. Kirjaprojekti antoi hyvän syyn napata pitkään välttelemäni aiheen takaisin käsittelyyn.

Olen hyvin kaukana puolueettomasta, mitä tulee Pohjois-Koreaan. Länsimaisessa mediassa maasta annetaan kuva nälänhätää kärsivänä vitsivaltiona, jonka johtaja on ydinasehullaantunut meemi. Jonkinlainen Somalian ja Mämmilän sekoite, jota johtaa aasialainen pikku-Saddam. Minua uutiset Pohjois-Koreasta aina lähinnä surettavat.

On kyse sitten ohjuskokeista, kuviossa juoksevista turvamiehistä, paraateista, toimittajien kuvareportaaseista ”tällaista täällä oikeasti on” tai mistä vaan, en voi miettiä kuin vain yhtä asiaa: ”tämänkin näytöksen teille on kustantanut 25 miljoonainen kansa ihmisoikeuksiensa kustannuksella.”

Pari vuotta sitten Koreoiden välisen demilitarisoidun alueen läpi loikkasi Pohjois-Korean sotilas. Tämä uutinen oli pitkästä aikaa mielenkiintoisin aiheesta, sillä sitä ei värittänyt propaganda. Se oli oikea tapahtuma raja-alueella, eikä kenenkään näytöstä.

Sotilaan mahasta oli hätäleikkauksessa löytynyt raakaa maissia ja matoja. Kuinka nälkä pitää kansalla olla, jos jopa maan ylpeydenaiheella, eli sotavoimilla ei ole mahdollisuutta ruokkia ihmisiään? Muistan jonkun sanoneen Kim Jong Unin olevan rationaalinen hallitsija, joka pyrkii pysymään vallassa mahdollisimman pitkään. Niin pitkään kun häntä pidetään lähinnä vitsinä ja Pohjois-Koreasta uutisoidaan vain maan uutistoimiston hupiuutisia, voi maailma jatkaa hymistelyään ja kääntää katseensa muualle ajankohtaisempiin ongelmiin.

Eunsun Kimin kirja on siinä mielessä hyvä, koska se ottaa keskiöön ihmiskokemuksen. Teos kertoo kuitenkin varsin tyypillisen pohjoiskorealaisen loikkaritarinan. Perspektiivi on kapea ja tarina on vahvan omakohtainen, sillä ei maasta ole olemassa mitään kattavaa tietoa jaettavaksi. Varmasti joskus loikkaa ihmisiä, jotka tietävät tarkkoja lukuja nälänhädästä ja Kimien diktatuurista, mutta suurimmalla osalla kansaa ei ole näköaloja. Kokemusympäristö rajoittuu omaan lähipiiriin ja kaikkea julkista elämää kontrolloidaan.

Me tiedämme Natsi-Saksan kauheuksista paljon lähinnä vain siksi, koska maa hävisi sodan. DDR:stä tiedetään, koska maa tiedusteli omiaan ja lakkasi yhtäkkiä olemasta. Stalinin ajan Venäjän rikoksista voidaan esittää lähinnä todella hyviä arvioita, mutta Pohjois-Korean hirmuteot pitää toistaiseksi päätellä pitkälti vain metatiedosta.

Mutta kaipa tästä kirjastakin pitää jotain sanoa. Noh, se on huonosti kirjoitettu, sangen mielikuvituksettomasti käännetty ja kustantajan toimesta venytetty. Kirjassa on lukujen välillä aina tyhjä lehti, tarina alkaa sivulta yhdeksän, teksti on löyhää ja isofonttista, eikä kirjalla silti ole mittaa kuin vain 194 sivua.

Kirjoittajan omakohtaista kokemusta lainkaan vähättelemättä, tämä on huono kirja niin monella mittarilla. Monet Goodreadsin käyttäjät ovat antaneet tälle teokselle neljä tähteä, viisi aiheesta ja rokottaneet yhden kirjan huonoudesta. Minä teen toisinpäin, sillä tämä on parhaimmillaankin vain yhden tähden kirja.

Eunsun Kim: Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä **
Lue lisää

20.5.2018

22/50 Fingersmith

Lukuprojektini on junnannut jo toista kuukautta loppumattomalta tuntuvassa suossa, jossa kirjat olivat joko raskaita, huonoja tai vaihtelevien mittasuhteiden sekoituksia näistä kahdesta. Tästä ankeuden erämaan linnantornista minut lopulta tuli pelastamaan Sarah Waters, teoksellaan Fingersmith.

Fingersmith sijoittuu viktoriaaniseen Englantiin ja se kertoo tarinan eräästä rikoksesta. Pitkään pohdittuani, tulin siihen tulokseen, etten oikeastaan juurikaan pysty kirjasta muuta kertomaan paljastamatta siitä jotain. En usko yleensä pilaavani kenenkään lukukokemusta kertomalla kirjan teemoista, mutta tällä kertaa se on vähän normaalia vaikeampaa. Googlatkaa jos kiinnostaa, sillä tällä kirjalla riittää erilaisia aihetunnisteita.

Fingersmith on tosi fiksu kirja. Se vetää lukijan mukaan tarinaansa alusta lähtien, mutta vasta noin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen kirjan luonne alkaa avautumaan. Waters on nähnyt vaivaa rakentaakseen eheän ja kasvavan tarinan, joka ei pienestä tiiliskivimäisyydestään huolimatta ole mitään Orhan Pamukia.

Kun Orhan Pamukin juoni alkoi muuttua jännittäväksi, hän alkoi kuvailemaan jonkin piirustuksen ääriviivoja, mutta Waters ottaa jalan kaasulta aina vain laittaakseen isompaa vaihdetta silmään. Ehkä jos jotain huonoa teoksesta pitää hakea, niin Waters voisi painaa sitä kaasuaan aavistuksen nopeammin. Hän on selvästi yrittänyt välttää kiirehtimistä, mutta samaan lopputulokseen olisi kyllä voinut päästä pikkuisen nopeamminkin.

Kiirehtiminen olisi kylläkin näkynyt kirjan tunnelmassa. Ja ai että tämä on tunnelmallinen teos. Luen päivittäin raitiovaunussa työmatkoilla ja yleensä suurin este keskittymiselle on se, jos vaunuun sattuu toisensa tuntevia juttelijoita. Fingersmithin aikana huomasin olevani niin täysillä mukana, etten rekisteröinyt muuta maailmaa lainkaan. Helsingin rautatieaseman ja Kallion kaupunginosan läpi kulkevassa raitiovaunussa tämä on melkoinen meriitti.

Sananen vielä näin loppuun Watersin henkilöhahmoista, sillä tämä kirja on erityisesti tarina ihmisistä. Mietin jonkin aikaa, että mitä mieltä olen Watersin tavasta kuvata päähenkilöitään. Ensin ajattelin heidän olevan pikkasen liian uhreja makuuni. Heille tapahtuu paljon kurjaa. Sitten taas pohdin, että jos tarinan hahmot olisivat kiiltokuvamaisia supersankareita, ei kertomus olisi yhtään niin uskottava. Joten lopulta on kai sanottava heidän olevan vain(?) hyvin inhimillisiä ihmisiä, joilla on vahvuutensa ja heikkoutensa.

Tässä onkin sellainen vahvuus, jota ei kirjaprojektissani ole vielä tullut vastaan. Jopa tähän asti parhaassa lukemassani romaanissa Middlesexissä oli epäuskottavia karikatyyrihahmoja, joiden motivaation pystyi redusoimaan muutamaan tekijään. Fingersmithin hahmot ovat niin oikeita, että heidät pystyy melkein maistamaan.

Vielä kun Sarah Waters olisi laittanut nämä uskottavat hahmonsa toimimaan pikkuisen nopeammin ja antanut heille vähän vähemmän kärsittävää, olisi tämä ollut melko lailla täydellinen kirja.

Sarah Waters: Fingersmith ****
Lue lisää

6.5.2018

21/50 Brief Interviews with hideous men

Enpäs muista, koska olisin edellisen kerran saanut kirjan lukemisesta yhtä vähän nautintoa, kuin mitä tästä David Foster Wallacen novellikokoelmasta silmieni kautta aivoihini välittyi.

Kirja koostuu 24 novellista, joista osa on kokoelma fiktiivisiä haastatteluja, osa keskustelee keskenään ja osa on temaattisesti toistensa jatko-osia. Noin puolessa novelleista käsitellään seksiä, itsetyydytystä tai naisia tuotteina. Suurin piirtein kolmasosa novelleista on kuin jonkun mustiinpukeutuvan taiteilijakollektiivin novellipajasta, jossa pyritään rikkomaan kerronnan kaavoja ja herättelemään lukijaa. It's art, man!

Viimeinen kolmannes taas voisi olla jotenkin mielenkiintoista, ellei kirjailija olisi päättänyt tehdä niihinkin jotenkin kerronnallisesti puuduttavan raskaita elementtejä kuten jäätäviä alaviitteitä, toistoa toiston perään tai avoimia alkuja ja loppuja. Mulla meni tässä kirjassa melkein kaksi viikkoa, pitkälti sen takia, koska tämä oli niin puuduttava. Jokaisen novellin jälkeen olin tyytyväinen, että sitä ei tarvinnut lukea enää uudelleen.

Kykenen silti näkemään, miksi joku pitäisi Foster Wallacen tekstistä. Kirjassa on vallan paljon elementtejä, joista proosaa tutkiva tai puolitosissaan harrastava taiteilijasielu saattaisi ammentaa itselleen herätteitä. Maailmassa on myös ihmisiä, jotka pitävät Toolin erikoisempia kappaleita jotenkin ilmeikkäänä musiikkina, sekä heitä, joita ei lainkaan ärsytä istua elokuvissa katsomassa uusinta Lars von Trieriä.

Joitain mielipiteitä ei pitäisi kai kirjoittaa, mutta kirjoitan silti. Sain nimittäin tästä kirjasta useamman kerran sellaisen fiiliksen, kuin että kaikki ei ole nyt ihan kunnossa. Ikään kuin kirjailija olisi käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa kirjoittaakseen novelleja, joissa pyritään luomaan ihmisistä inhottava kuva, siten, että lopulta inhottavuutta pyritään normalisoimaan. Kuinka monta kertaa voi kirjoittaa vastenmielisistä miehistä, ennen kuin lopulta inhottavuudesta tulee normi ja päätyykin kirjoittamaan vain miehistä?

Mitä tässä siis yritän ilman minkään näköistä kirjallisuuden tutkimuksen taitoa, kokemusta tai metodologiaa sanoa, on: David Foster Wallace on kirjoittanut novelleja vastenmielissitä tyypeistä niin, että kirjan lopuksi lukijalle on päähän istutettuna jyvä, että ehkä hirvittävät miehet ovatkin vain hirvittäviä kunnes heidät oppii tuntemaan.

En väitä DFW:n olevan porttihuume Alt-Rightiin, mutta jotain Jordan Petersonilta tuoksuvaa tässä kirjassa on. Tai sitten ei. Kuulemma tämän kirjan pitäisi olla hauska. Minulla ei ole ikinä ollut vähemmän hauskaa kirjan parissa, vaikka olen lukenut kannesta kanteen sellaisia kuoliaaksinaurattajia kuten Sosiaalitutkimuksen kvantitatiiviset menetelmät, Nykysuomen Opas ja Suomen Historia jääkaudesta Euroopan Unioniin. Ehkä en vain näe vastenmielisten tyyppien huumoriarvoa ja siksi se tuoksuu minusta miesasiakirjalta.

David Foster Wallace: Brief Interviews With Hideous Men *
Lue lisää