27.5.2016

Jaettavaksi tarkoitettu


Aloitetaanpa kuluneella kliseellä: ”Internet tappoi printtimedian”. Jep, tappoihan se. Ilmaisulla viitataan tietenkin siihen, kuinka verkon välittömät uutispalvelut, kuten vaikkapa Twitter, Huffington Post tai jopa kotimainen Ampparit.com muuttivat eilisen uutisia kertovan printtimedian dinosaurukseksi taistelemaan elintilasta peukalollisten, kivikeihäitä askartelevien karva-apinoiden kanssa.

Tämä käänne on viimeisin kirjoitetun median murrosvaihe. Tätä ennen on nähty printin kilpailu ensin radion ja myöhemmin television kanssa. Tabloidilehtien tulo 1900-luvun taitteessa oli suuri muutos sanomalehtikentällä, aivan kuten oli itse sanomalehtien ilmestyminenkin kirjapainotaidon levitessä 1600-luvulta lähtien.

Toki pienempiä muutoksia on myös ollut matkan varrella, kuten offset-painanta, kirjeenvaihtajien käyttö, lennättimen yleistyminen jne. mutta suurten murrosten määrä mediakentällä on lopulta aika vähäinen. Formaatin muutosten yhteydessä tärkeää on havaita se, kuinka eri murroskaudet ovat omalta osaltaan vaikuttaneet myös sisältöihin.

Sanomalehtien yleistyminen demokratisoi yhteiskuntia, kun tieto ei enää ollut eliitin yksinoikeus. Varhainen sanomalehti oli tiedonjaon väline. Tabloidit popularisoivat tiedon ja toivat mukanaan selkeät mielipiteet. Printtimediasta tuli mielipiteen ohjaaja. Kilpailu radion ja television kanssa taas syvensi sisältöjä, kun nopeudessa ei pystytty enää vastaamaan. Tutkiva journalismi kaatoi presidenttejä ja sai aikaan suuryritysten boikotteja.

Mutta miten internetaika on muuttanut kirjoitetun viestinnän kenttää?

Internetuutisoinnin symbolina pidetään klikkijournalismia, joka on siis periaatteessa sama asia kuin mitä lööpit olivat muutama vuosikymmen takaperin. Niiden idea on saada huomiota ja ohjata kuluttaja oman tuotteen äärelle. Ennen se tuote oli lehti, jota haluttiin ostaa, nykyään se on mainospalkit klikkijutun vieressä, jotka maksavat mediatalolle osumista. 


Klik-klik, sanoo Alma Median kassakone.

Klikkijournalismia vastaan on jo herätty taistelemaan, mutta käynnissä on myös toinen sisällönmuutos, joka on huomattavasti suurempi ja perustavammalla tavalla kirjoitettua tekstiä muokkaava ilmiö. Ja koska tämä ei ole sensaatioblogi, paljastan aiheen olevan tietysti sosiaalisen mediaan suunnattu jakamishuomio.

Facebook uutisoi elokuussa 2015 sillä olleen yhtä aikaa miljardi käyttäjää aktiivisena palvelussaan. Tämä ei tietenkään tarkoittanut sitä, että miljardi ihmistä olisi istunut yhtä aikaa tietokoneillaan kotisohvilla jakamassa kissanpentuvideoita, vaan sitä, että ihmiset käyttivät Facea puhelimillaan tai muilla kosketusnäytöillä busseissa, vessoissa ja työpaikkojen tiimipalavereissa.

Sosiaalista mediaa käytetään mobiililaitteilla ja sosiaalisessa mediassa jaetuksi tarkoitettu teksti pitää olla luettavissa selkeästi ja helposti pieneltä näytöltä. Ja tämä, naiset ja herrat, on muuttamassa kirjoitettua tekstiä enemmän kuin sinä ja minä ja naapurin Astrid-mummo oikeasti haluaisimme.

Printtimedian murroksissa on formaatin muutos aina muuttanut myös sisältöjä. Samoin nyt, kun luettu teksti siirtyy mobiiliin, muuttuu luetun tekstin luonne samalla. Tällä kertaa muutos vaan on paljon suurempi, sillä se ei koske ainoastaan uutisia, vaan kaikkea kirjoitettua tekstiä blogeista kirjoihin ja laulun sanoista tuoteselosteisiin. Väline millä me luemme, muuttaa tapaa miten me luemme – ja siinä on kuulkaas tragedian ainekset.

Ja lukijalle tiedoksi, tässä vaiheessa tämä juttu siirtyy toiselle A4:lle.


Se, miten me luemme tekstiä sosiaalisesta mediasta, on opittu malli. Jokainen voi omassa päässään kuvitella lukevansa tekstiä aivan samalla lailla oli se lehdessä, kirjassa, blogissa tai somessa, mutta aina välillä tekisi hyvää hieman pohtia omia lukutapojaan. Ne kun eivät ole kuitenkaan ole syntyneet tyhjiössä.

Mieti esimerkiksi viimeaikoina lukemiasi tekstejä: blogeja, mielipidekirjoituksia, statuspäivityksiä, avunhuutoja tai mitä tahansa vähänkin mielipiteikkäimpiä, mobiilista luettuja tekstejä. Kuinka usein huomaat ajattelevasi:

”Mä olen periaatteessa tän kanssa ihan samaa mieltä, mut mua vaan ärsyttää miten tää asiansa sanoo.”
Miksi se on niin? Miksi me kuulemme sosiaalisessa mediassa luetusta tekstistä äänenpainot, joita siellä ei ihan oikeasti ole? Vielä toistaiseksi saivartelulle ja ironialle ei ole olemassa kirjaisimia, joten niiden lukeminen on puhdasta tulkintaa. Eikö niin?

Jaettu teksti on saapunut internetkeskustelun kentälle uutena tulokkaana. Kentällä on jo valmiiksi ollut oma luonteensa ja se luonne on pääsääntöisesti aika kamala. Ihmiset huutelevat poteroistaan, ilman mitään aikomustakaan ymmärtää toista keskustelijaa. Jokaisella on muka oikeus omaan mielipiteeseensä, ja sillä oikeutetaan aivan pähkähullujenkin väitteiden loputon puolustaminen.  


”Ihan sama mitä muut sanovat, kunhan he hyväksyvät, että minun mielestäni tomaateillekin kuuluu ihmisoikeudet.”

Tämä ei johdu siitä, että ihmiset olisivat jotenkin synnynnäisiä anaalirauhasia, vaan siitä, miten verkossa kirjoitettu teksti on kehittynyt.

Varhaiset messageboardit tai myöhemmin tulleet verkkolehtien kommenttiosiot, eivät ole luonteeltaan keskustelevia, vaan pöyristeleviä huutokenttiä. Nykyään on vaikea välillä muistaa, että aina eduskuntaan asti päässeet ölinämielipiteet olivat vielä kymmenen vuotta sitten luettavissa ainoastaan Hesarin keskusteluosiosta. Kahdeksan vuotta sitten jokainen Facebook-statuspäivitys alkoi sanalla ”is”. Kehitys on tapahtunut kirjaimellisesti ihan vasta äsken.

Taistelussa kirjoitetun faktapohjaisen tekstin puolesta on siis hävitty taistelu ölinämielipiteille, nyt kun tekstin pitää pärjätä ölinämielipiteiden kentällä samoilla pelisäännöillä niiden kanssa. Kirjoitettu teksti muuttuu jatkuvasti helposti tykättävämpään ja jaettavampaan muotoon. Se on kärkkäämpää ja rankasti polarisoivaa.

Lyhyt ytimekäs, nopeasti asiaanpääsevä ja alle yhden A4:n mittainen puheenvuoro on ainoa, mitä ihmisen oletetaan jaksavan lukea. Jos tekstissä tulee toistoa, on oletettu lukija jo katsomassa hauskaa meemikuvaa Mikael Granlundin ilmaveivistä. 


”Ai tää alkaa nyt selostaa pointtiaan, mä katon ton videon jossa Putinin puheen päälle on mixattu Beatlesin White album.”

Perustelu, vastakkaisten argumenttien läpikäynti ja varsin tavanomainen pointin rakentaminen on ulkoistettu mobiiliin suunnatuissa kirjoituksissa kommenttiosioon, follow-uppeihin tai somepalstojen keskusteluihin. Nykyään ei ole lainkaan harvinaista, että toimittajat käyvät vilkastakin keskustelua omien väitteidensä puolesta erilaisilla suljetuilla foorumeilla, jolloin lukija ei voi saada kokonaisvaltaista kuvaa kirjoitetusta aiheesta, lukematta siitä seurannutta debattia. Tällä hetkellä uutisen arvo keskusteluaiheena mitataan siitä, kuinka suuri ”gate” siitä on syntynyt.

On syntynyt kokonaan uudenlainen uutisoinnin muoto, jossa syntyneestä keskustelusta uutisoidaan. Yritäs selittää tämä jotenkin isovanhemmillesi: eli siis on olemassa jokin ilmiö, joku kirjoittaa ilmiöstä lyhyen provosoivan tekstin jota jaetaan keskustelupalstoilla, mistä sitten NYT-viikkoliitteenkaltainen julkaisu tekee uutisen, jota jaetaan verkossa, joka johtaa uuteen keskusteluun sosiaalisessa mediassa, joka lopulta ehkä päätyy seuraavana päivänä printtilehteen asti.

Kekkoselta tuli kirjeitä myllystä, mutta nykyään myllyn on valmistanut todennäköisesti Intel tai Foxconn.

Pahinta tässä touhussa ei ole suinkaan uutisjuttujen ja kirjoitetun tekstin näivettyminen, vaan lukutaidon surkastuminen. Aiheeseen pääsee hyvin omakohtaisen esimerkin kautta.

Eli kävipä eräänä päivänä niin, että lueskelin lounastunnilla yhtä keskustelua kaverin fb-statuksessa. Siinä puhuttiin lääkäriliiton toiveesta lääkärien aloituspaikkojen vähentämisestä. Selailin keskustelua puolihuolimattomasti, kunnes silmääni osui yksi poistumispuheenvuoro ja silloin se iski:

Ihmiset eivät osaa puhua internetissä.
 



Tässä keskustelussa fiksut ja älykkäät ihmiset puhuvat ajankohtaisesta asiasta, mutta keskustelu johtaa lopulta varsin erikoiseen puheenvuoroon. Voitko kuvitella missään normaalissa tilanteessa kenenkään koskaan sanovan noin?

Internet-teksti on mielipiteitä kiteyttävää, provoavaa ja keskustelun ulkoistavaa jakotekstiä. Sellaista minkä tahdissa voi bussissa joko hyväksyvästi nyökytellä tai tuohtuneena puhista. Taistelussa kirjoitetun tekstin puolesta me olemme hävinneet ölinälle, kun emme osaa käydä keskustelua, ilman että se luetaan ölinänä. Olemme oppineet irrottautumaan verkkokeskusteluista, mieluummin kuin käymään niitä, koska verkkokeskustelut ovat niin epämiellyttävää luettavaa. Me emme pysty eristämään itseämme internetkeskustelun historiasta, sillä se on elimellinen osa formaatin luonnetta.

Argumentointi näyttää mesoamiselta, pohjustus jänkkäykseltä ja viisaus näsäviisastelulta. Takuulla joku ajattelee minunkin yrittävän nostaa itseäni profeetaksi tässä ja nyt.  


”Hittoako tuokin tuossa saarnaa, vaikkei mitään ymmärrä!” 



Taistelu ölinää vastaan on hävitty, mutta sota kirjoitetun tekstin puolesta on kaikkea muuta kuin ohi. Long Playn kaltaiset hitaan journalismin verkkojulkaisut ja erilaiset positiivisen verkkokeskustelun somekanavat ovat onneksi tulleet estradille möyhötyksen vastavoimaksi. Eikä hetkeäkään liian aikaisin.

Nimittäin mulle ainakin on nykyinen mielipidekeskustelu todella hengästyttävää. Facebook on täynnä jakamiseen tehtyä uutisvirtaa, blogeista saa lukea lähinnä tuohtunutta vihaa ja kavereiden tilalle ovat tulleet seuraajat. Hesarin tekstiosiot pienenevät ja kuvat optimoidaan tableteille.

Elämme aikaa jolloin jokainen voi olla Jeesus.



Tuntuiko siltä, että tämä teksti esitti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia? Tuntuiko siltä, ettei se koskaan päässyt kunnolla aiheeseensa? Harmittaako, kun jutussa edettiin, eikä ikinä palattu takaisin ytimeen? Hyvä jos näin kävi.
Lue lisää