21.1.2014

#satuhäät

Satuin eilen jääkaapinjakajan kanssa katsomaan jämätacojen jälkeen Satuhäitä kakkoselta. Jaksossa ”Kalamies ja kotiäiti” oli hyvin tavallinen kattaus ohjelman syvintä olemusta: myötähäpeää, noloutta ja tirkistelyä. Satuhäät ohjelmana eroaa hirveän vähän tavallisissa suomalaisissa häissä käymisestä. Me korkeakoulutetut, varsin mukavat ja sosiaaliset ihmiset kävimme melko julmaa keskustelua hääpariskunnasta, niin kuin tosi-tv ohjelmista yleensäkin käydään.

Ohjelman loppupuolella eräs ystävämme ilmoitti tekstiviestitse ”twitterin räjähtäneen” jaksosta. Päätin käydä katsomassa. Ensimmäisenä silmään osui julkisuuden henkilö Tuomas Enbusken Twiitti:



Keräilin vähän koontaa #satuhäät tunnisteen alla käydystä keskustelusta, mutta poistan lopuista nimitiedot. Jos julkkis haluaa julkisesti itse tällaista jakaa, se on mielestäni hänen asiansa. Valtaosa keskustelijoista kuitenkaan ei ole julkkiksia, joten poistan nimet. Tässä siis vähän otantaa yleisemmästä keskustelusta:













Twitter ei ole kiva sosiaalinen media. Se on uutispalveluna erinomainen ja nopeudessaan aivan eri luokkaa kuin mikä tahansa konventionaalinen media (poislukien ehkä legendaarinen teksti-TV). Twitteriin liittyy kuitenkin ei-edes-ihan-pieni ongelma, nimittäin merkkimäärä.

Vain 140 merkin mittaiset huudahdukset maailmalle saavat aikaan varsin kevyen sisällön. Palvelun käyttäjä ehtii lukemaan satoja pieniä mielipiteitä varsin nopeasti, eikä yksikään jää oikein mieleen. Twiittaajat alkavat vähän huomaamattaankin kilpailemaan huomiosta huudahduksillaan. Ainoastaan supersuosittujen julkkisten, kuten Obaman, Paavin tai Stephen Fryn ei tarvitse olla mielenkiintoisia saadakseen twiiteilleen huomiota, kaikki muut joutuvat sitä kerjäämään.

Lyöntitalkoot syntyvät vähän kuin itsestään. Keskustelija toisensa perään yrittää ylittää edellisten kommentit ja hauskuuttamaan yleisöään. Twitter-vihailmiö on jo tuttu Twitterin kotimaassa Yhdysvalloissa ja näköjään se rantautuu tännekin palvelun suosion kasvaessa. Julkkisten haukkuminen on vuosisataista, ellei jopa vuosituhantista hupia, mutta tosi-TV:n yhteydessä siitä tulee vähän liian julmaa.

Toki, Jersey/Gerodie/Warsaw Shoren kaltaisten kansainvälisten formaattiohjelmien yhteydessä se on myös kurjaa, mutta sentään näiden ohjelmien ”tähdet” varsin usein muistuttavat pikemminkin (paksunahkaisia?) julkkiksia kuin tavallisia ihmisiä. Satuhäissä on ihan oikeita ihmisiä, joilla on ihan oikeat elämät. Ihan oikeissa perheissä asuvat ihmiset käyvät ihan oikeissa töissä. Kyllä, he ovat hakeutuneet ohjelmaan mukaan, mutta oikeuttaako se julman julkisen pilkan? Ei, ei todellakaan oikeuta.

Satuhäissä tätä on sattunut ennenkin. Kannattaa tutustua Poni ja Aasi –nimisen jakson ympärillä käytyyn keskusteluun esimerkiksi täältä, tai aiheesta voi lukea jopa syvempää analyysia vaikkapa täältä. Satuhäät osuu suomalaisilla jotenkin hermoon.

Olen itsekin kotisohvallani julma ja ilkeä ihminen lähes kaikkea viihdettä kohtaan. Haukun tekijät ja kohteet surutta. Naureskelen realityille ja huudan uutisille. Minulla on kuitenkin aika suuri kynnys alkaa julkisilla keskustelufoorumeilla lyömään surutta ihmisiä, tai edes puoli-yksityisesti omassa fb-feedissäni. Eikö ihmisillä ole oikeasti filtteriä ja mitään etiketin tuntua nettikäyttäytymisessään?

Annetaan kuitenkin vähän myös kunniaa. Monet twittasivat myös keskustelun huonosta tasosta ja kummeksuivat ihmisten julmuutta – toivoa siis on. Jarin ja Piian häät muistuttivat kuitenkin jälleen siitä, kuinka vähän me oikeasti ajattelemme omaa internetkäyttäytymistämme.

Onnea vielä Jarille ja Piialle sinne Pyhämaalle. Tällainen julkisuus onneksi katoaa nopeasti.


1 kommentti:

  1. Hyvä kirjoitus. Todella mukavaa huomata että katajaisen kansamme joukossa on yhä hiljainen mutta empaattinen kansanosa, jonka oman egon rakentaminen ei perustu kanssaihmisten heikkouksien esillétuontiin.

    VastaaPoista